— Sitävarten minä sotaan lähdinkin, että olisin siinä, missä minua tarvitaan — vastasi hän kirkkaalla, nuorekkaalla äänellään.
Päällikön vastustus oli voitettu ja niin jatkoivat he taaskin etenemistään väistymättä tihenevää kuulatuiskua.
Jääkäri H. samosi kiivaasti eteenpäin ja joutui jo edelle muista. Jouko huusi hänen jälkeensä varoittaen.
— Turhaa, ei ne ota — tuli vastaus, mutta tuskin ehti hän saada sen sanotuksi, kun kuului voihkaisu:
— Oi, jo sattui!
Jouko kiiruhti hänen luokseen äskeisen urhean sisaren seuraamana.
Kuula oli lävistänyt vartalon, mennen kyljestä sisälle toisesta ulos. Kuolema lähestyi huomattavasti, kumminkin sitoivat he haavan ja kuljettivat hänet rauhallisempaan paikkaan.
Jouko Toivonen oli jo miehittänyt hänelle kuuluvan alueen ja saanut vaivoin kovasta kuulasateesta säikähtäneet ensikertalaiset järjestymään paikoilleen ketjussa, Jukan hoidellessa reservikomppaniaa, jonka päällikköä ei kuulunut palaavaksi patruunanhakumatkaltaan.
Nyt oli Joukon käännyttävä tarkastamaan oikeaa sivustaa ja lähtiessään varoitti hän miehiä ankarasti liikahtamasta kohdaltaan, selittäen heille, miten vaarallistakin oli lähteä paikaltaan tällaisessa kuulasateessa. Mutta usean kasvoilla näkyi pelon painama tolkuton ilme, eikä hänellä heidän suhteensa suuriakaan toiveita ollut. Kumminkin uskoi hän heidän pysyvän paikallaan kunnes ehtisi takaisin.
Palatessaan luuli hän ensin silmiensä pimeässä pettävän, kun mäeltä, johon vasta vedettiin ketju, kolmessa rivissä, kiiti nyt alas tummia varjoja, jotka katosivat läheiseen hiekkakuoppaan. Mutta likemmäksi tultuaan hän huomasi miten harvat hänen asettamistaan olivat alallaan pysyneet. Suurin osa oli päällikön poistuttua jättänyt paikkansa ja etsinyt turvaa hiekkakuopan pohjalta jossa nyt makasivat pehmeään lumeen puoleksi hautautuneina.