Voimakkaat kädet tarttuvat häneen ja repivät rivakasti vaatteita auki, tukkivat vertavuotavaa haavaa, sitovat ja peittävät… Voi, ett'eivät anna rauhassa nukahtaa!…
* * * * *
Hänet herättää horteestaan puistattava vilu, joka lämpöisen veritulvan seisahduttua alkaa ankarasti ahdistella. Samassa palautuu mieleen äskeinen tilanne ja johtajatta jäänyt joukkonsa. Hän aukaisee silmänsä, kohottautuu kyynärpäänsä varaan eikä ole tuntea äsken pimeätä kenttää, jota nyt kaupungissa syttyneet tulipalot veripunaisella valollaan kaameasti valaisevat.
Silloin hän koko tahtonsa voiman kooten ponnistautuu ylös ja kiiruhtaa etenevien jälkeen. — Päätä huimasee, jalat kompastelevat ja silmiä pahoin häikäisee tulipalojen punainen loimu. Mutta hän hoipertelee eteenpäin itselleen vakuutellen.
— Täytyy, täytyy jaksaa vain hetkinen vielä, ja sitten…
Hän löysi hidastuneen ja hajaantumassa olevan joukkonsa ja jatkoi yhä vaikeammaksi käyvää etenemistä.
* * * * *
Valkoiset olivat vallanneet rautatienaseman ja alkoivat etenemisensä valtakatua pitkin kaupunkiin, kohti kosken rantaa.
Mutta se oli kuin kulkua maanalaisessa syvyydessä, ikuisen tuskan majoissa. — Viheltäen, suristen, vonkuen lentelivät kuulat, pienet ja suuret kuin ihmissielua ahdistelevat kiusanhenget. Helvetillinen pauke ja räiske taukoamaton teki kuuroiksi korvat ja musta sakea savu pöllähteli paksuna pilvenä kulkijoita vastaan kahden puolen palavista rakennuksista. Se soensi silmät, tunkeutui kitkeränä kurkkuun ja salpasi hengitystä. — Taistelu oli muuttunut julman raivoisaksi, välkkyivät sapelit, ja kiiltäviksi hiotut pistimenkäret verta valuivat. Milloin ratkaisi revolveri, milloin käsikähmässä sattunut sopiva ote teki kahden kamppailusta lopun ja voittajan täytyi usein jatkaa kulkuaan voitettunsa ruumiin ylitse. — — — Siinä, mustuneella, niljakkaalla katuvierustalla harmaatakkinen, suuren Venäjän mies vieraaseen maahan verensä vuodatti, siinä iloinen aronpoika sammuvin silmin Suomen sinitaivaalle katsahti ja matruusi, mustatukka, oli tuntevinaan aavojen selkien raikkaat tuulahdukset, ikuisen hämärän hänen ympärilleen hiipiessä. — — —
Siinä päättyi tie Ruotsin nuorukaisen, jonka syttyvän mielen naapurikansan hätä oli innoittanut, salaa kotoaan lähti, apuun riensi — jo päättyi matka, kesken katkesi alkava elämä — muille sen uhrasi. Nyt yö ylitse laskeutuu, mutta sielussa on suuri, syvä rauha. — —