Jouko Toivosen mielestä ei kulku käy kyllin nopeaan, nuolena hän tahtoisi kiidättää, hänen sisässään hehkuu kuin tuli, hänen aavistuksensa kummia asioita kuiskaa, on kuin sielussa kirkastuisi sisäinen näkö ja selviytyisi tärkeitten hetkien lyhyys. Hän tietää aikansa jo lähestyvän — — — on kiire, on mahdollisimman pitkälle ennätettävä. — —
Kiire hänen on, kuin riippuisi hetkistä kaikki, kuin koko maan kohtalo olisi myöhästymällä menetetty. Hänen kulkunsa vauhti kasvaa muiden vaivalloisesti mukana pysytellessä.
Yhä ankarampi on vastaantuleva tulituisku, kuta likemmäksi kaupunkia saavutaan, kentällä makaa kaatuneita kahden puolen, toiset liikuttelevat vielä jäseniään, toiset ovat taas jäykkinä, liikkumattomina paikoilleen tupertuneet.
Tuossa sanitääri sitomassa haavoittunutta, kun tulee kuula, lävistää mieheltä pään. Siihen paikkaan hän putosi, ratkahti raskaasti potilaansa päälle, levitetyin käsivarsin, sulkien hänet kylmenevään syliinsä. — —
Yhä tungettelevammaksi käyvät ilmassa surisevat ampiaiset. Joukoakin kovin lähentelevät. Yksi sipasi lakista mennessään, toinen repi manttelinliepeet, oli kuin olisivat tänä yönä häntä tavoitelleet.
Mutta yhä kiivaammaksi hän kiristi kulkua, oltiinhan perillä kohta. —
Kunhan vaan perille asti ehtisi, käyköön sitte kuinka käy.
Silloin tunsi hän olkapäissään kuin kovan sysäyksen, joka lennätti hänet nurin ja silmänräpäykseksi hävisi tietoisuus hänen aivoistaan.
Kun hän jälleen havahtui, tuntui ruumiissa suuri raukeus, jotakin lämmintä valui pitkin povea — hän tiesi, että se oli veri, joka virtasi haavasta, mutta hän antoi sen tulla sillä se tuntu oli suloinen.
— — Voi, kuinka nukutti! — Oli niin pehmyt ja lämmin siinä maata ja antaa raukean ruumiinsa levähtää… levähtää vain hetken… kohta hän nousee…
Äskeinen hirvittävä rätinä ja räiske hiljenee vähitellen… tykkien jyske kuuluu enää vain kaukaa… uni tuntuu tulevan… suloinen, pehmyt unonen!