Mutta hänen tilansa tuntui toivottomalta, ja raskain mielin jättivät he päällikkönsä, palaten takaisin palavaan, käryävään kauhujen kaupunkiin, jonka käytäviä verilätäköt punasivat ja katuvierustoilla kuolleitten ruumiit viruivat.
* * * * *
Ja hämärtyvänä huhtikuun iltana seisoi Näsilinnanmäellä Kokkolan Jukka, aina iloinen, leikkiä laskeva, vanha veikko. Mutta hymy oli nyt hänen huuliltaan hävinnyt, kenties ensikerran elämässä. — Ei ollut L:n kylän miehistä enää ainuttakaan päätä pystyssä, hän vaan, Jukka yksin. — Miksi hänkään? — miksi ei ole hän siellä, missä muutkin, — olisi ottanut minut, Toivosen säästänyt, — Jukka kohtaloa vastaan kapinoi.
Ja hänen edessään levittyy koko kurjuuden kaupunki, jonka kärsimysten ja kyynelten paljoutta ei tällä hetkellä yksikään ihminen tajuta tainnut.
— — Missä ovat asukkaat noiden hiiltyvien kotien, joiden mustuneet savupiiput aavemaisina törröttävät, missä ovat pienokaiset, jotka noiden seinien sisällä iloaan pitivät — missä ovatkaan nyt, ja mitä kärsivät?
Yhtämittaisia tykinlaukauksia kuului. Pyynikinmäelle vetäytyneet punaiset sieltä tervehdyksiään lähettelivät. Salamoina leimahtelivat taivaanrannalla kanuunain tulet ja siellä täällä kautta kaupungin loimottivat tulipalojen punaiset liekit — palojen, joiden sammuttamiseen ei kenelläkään ollut aikaa.
Kolkko tunne täytti Jukan mielen ja tuntui, kuin olisi hän näinä päivinä kamalasti vanhentunut.
Taas kuvastui niin selvästi hänen edessään, kun he tätä mäkeä valloittaen nousivat, kun panssarijuna Porintietä läheni, tuhoisan tulituiskun lähetti, jolloin miestä kaatui kuin heinää niittomiehen edeltä. Ruumiiden yli oli eteenpäin kuljettava, eikä aina tiennyt, kuolleen päällekö astui, vai elävän. Siinä ne kaatuivat ympärillä ystävät, ei jäänyt kotikylän miehistä ketään, — hän yksin, vanha Jukka, miksi ne kuulat eivät häntä huolineet?
Ja kiväriinsä nojaten katseli mies yli surujen kaupungin ja hänen kasvoillaan oli väsähtänyt ilme, kuin kaukainen kuoleman kaiho.
* * * * *