Samaan aikaan olisi Pyynikin mäellä kohdannut katsojaa surullinen näky, jos kenenkään huomio olisi joutanut toiseen kiintymään, kun kullakin kylliksi oli omastaan.
Maassa makasi kuolleena kaunis Ivana Ivanovitsh ja suuren surun murtama, tummahapsi tyttö, polvillaan ruumiin vieressä, hyväillen noita sysimustia pehmeitä kiharoita. Omat toverit olivat hänet surmanneet, petturiksi väittivät, kun Vanjushka pakoa yritti. Olipa hän mikä oli, hänelle kumminkin kallis ja rakas, hänen omansa, kaikkensa se Vanjushka oli, vaikkakin viimeaikoina kyllä kylmentynyt, kumminkin hänen kurjan elämänsä ainoa ilo ja onni. Siksi hänen surunsa oli niin suuri, niin syvä ja lohtua vailla. — Mitä merkitsi hänelle enää toverien tappio, eivätkö Vanjushkan surmaajat olleet hänen pahimpia vihollisiaan? — Tulkoot vaan "lahtarit" Tampereelle, hän ei vihaa heitä enempää kuin punaisia tovereitaankaan, koko mailma on hänen vihollisensa!
— Ja kurjan naisen sydäntä saartoi synkkä, viiltävä tuska.
XII
Kun Jouko Toivosen ajatus taintumuksen tilasta valveutui, oli ensimmäinen kysymys, joka aivoissa virkosi: Vieläköhän minä elän?
Hän koetti avata silmiään, mutta luomet olivat raskaat kuin lyijypainoissa. Hän yritti liikuttaa jalkojaan, ensin toista, sitten toista, mutta ne lepäsivät jäykkinä, kuin kuolleet, eivätkä totelleet aivoista lähtevää heikkoa käskyä.
Vielä ponnisti hän kerran, saadakseen tietää, vieläkö kätensä häntä tottelisivat. — Oikea oli ainakin kuollut. — Mitä, liikahtiko vasen? Aivan varmaan, vielä kerran! Todellakin! — Etusormi liikkui ja peukalo.
Ihmeellinen lämmin virtaus syöksähti kautta olemuksen. Eli, eli siis vielä ja saattoi liikuttaa sormiaan. Miten tuo tietoisuus, tuntui ihanalle ensihetkessä!
Mutta kuta selkeämmäksi kehkeytyi aatos, sitä myöten mielikin pimeni ja synkistyi. — Onko iloa elämästä näin ollen? Elää puoleksi kuolleena, enemmän kuin puoleksi, kitua jossain — Jumala ties, missä minä oikeastaan olen.
Entä se punaisten pesä? Mitenkähän kävi, onkohan se jo puhdistettu?
Kuinkahan kauvan olen mahtanut nukkua?