Voimakkaana vyöryy nyt urkulehteriltä häämarssi. Ilma värisee ja tuntuu kuin pieni kirkko perustuksiltaan vavahtelisi.
Kuin sävelten kantamina kulkevat kautta kirkon nuoret, polvistuen alttarin eteen, ja kotikylän kansa ympärille kuoriin kokoontuu.
Mutta kapeasta ikkunasta lähettää kirkkaat säteensä juhannusaurinko, luoden kultaisen hohteen alttaritaulun Kristuskuvaan ja morsiamen valkohohtoiseen pukuun.
Tavalliset vihkilukunsa lukee pappi, kehottaen heitä toinen toistansa rakastamaan, ikäänkuin rakkaus käskyä kaipaisi, eli kenenkään kehoitusta. —
Mutta Alina ei kuule, hän vaan näkee kirkastusvuorella seisovan Kristuksen rakkautta säteilevät kasvot ja kädet, jotka heitä kohti kuin siunaten ojentuvat. On tumma yö hänen ympärillään ja pimeys peittää kukkulan juuren, mutta taivaasta tulvailee valo, joka sädekehänä ympäröi pyhän pään ja häikäisevänä hohtaa hänen päällään valkea viitta.
Toimitus on päätetty, urut alkavat jälleen soida. — Jouko ottaa kädestä omaansa ja katsoo häntä kyyneleistä kosteisiin silmiin. — Mikä lujuus ja luottamus hänen katseessaan, mikä rajattoman rakkauden voima! Alina näkee kuin kirkastuksen hohteen hänenkin kasvoillaan.
— — Niin hiljaa hymisten soivat urut, kuin kuuluisivat nuo vienot säveleet itse taivaan korkeudesta tänne alas. — Kansa hiljaa kirkosta poistuu, mutta alttarin edessä vielä viivähtää morsian kuin tahtoisi hän jäädä tänne, kivisen kirkon hämäryyteen, unohtua urkujen hiljaiseen hyminään ja oman onnensa täyttyneeseen unelmaan, vierellä ystävä, kallis, ja edessä kirkastusvuoren valkea Kristus, joka siunaten kätensä kuroittaa.
Mutta kaunista morsiantaan katselee kummissaan Jouko.
— Kalpenet — on kirkko kylmä — hän kuiskaa, käsivartensa hellien sen vyölle kietoo ja ohjaa ulos.
* * * * *