Punaiset päästivät metsään hirveän dumdumkuulasateen ja räiskyen räjähtelivät luodit puiden runkoihin ja oksiin.
Kiireellä vetäytyivät miehet takaisin, mutta onnettomuus kumminkin saavutti. Seppopoikanen sai räjähtävästä kuulasta vatsaansa ammottavan haavan.
Kirpeän katkera tunne valtasi päällikön, kun hän katseli nuorta ystäväänsä, miten hän siinä murheellisena istui, puun juurella, kahden toverin tukemana. Veri vuoti tulvien haavasta ja kantopaarit viipyivät niin tuskallisen kauan. Ei ainuttakaan valitusta hän päästänyt, mutta nuo syvät, surumieliset lapsensilmät puhuivat sanomatonta kieltä.
Raskas oli nuoren luutnantin mieli, ei hänen tuskaansa tieto päivän voittoisasta etenemisestäkään nyt huojentanut.
III.
Ilta pimeni ja joukot kahdeksantoista tuntia syömättä ja levähtämättä ponnisteltuaan olivat jo perin uupuneina. Siksi järjestettiin vartiot metsän reunamille toisten vetäytyessä suureen taloon, joka jo ohikuljettaessa oli majapaikaksi katsottu, ellei kirkonkylään ennen yön tuloa ehdittäisi.
Haikein mielin jäivät vartiovuorolle määrätyt paikoilleen. Pitkän taistelun aikana jänteitä terästänyt jännitys pyrki väkisinkin laukeamaan ja kivääriä kannattava käsivarsi tuntui herpautuvan, sitä mukaa kuin hiukaiseva nälkä yhä uhkaavampana esiintyi.
Kuu pilven raosta pilkisti ja valaisi tuokioksi synkän seudun. Kaksi valkoiseen armeijaan liittynyttä koulupoikaa, toinen viiden — toinen kuudentoista vuoden ikäinen, kopeloivat alakuloisina tyhjiä taskujaan toivoen niistä löytävänsä jonkun unohtuneen leivän palasen. Niin kulkee taskusta taskuun toinen käsi toisen tiukasti kivääriä pidellessä, sillä aikaa kuin silmä tarkkana tienoota tähyilee.
— Voi, löysitkö sinä — huudahtaa hiljaa toinen ja sylki hänelle suuhun herahtaa nähdessään toverin iskevän hampaansa kuivaan kannikkaan.
— Jää tästä sinullekin — puhelee toinen syödessään — on tässä pari haukkapalasta kumpaisellekin.