Ison kosken kohina painui Varissaaren taa, mutta Vähän kumeampi pauhu alkoi kuulua yhä selvemmin. Vähässä koskessa ei ollut mitään putousta, vaan virta vilisti vinhaa vauhtia tukinlaskua varten padottujen rantojen välitse, ryöpyten korkeina hyökyaaltoina ja alempana muodostaen suuria häränsilmäpyörteitä.
— Pitäkää keskellä virtaa ja sitten ajoissa oikealle kosteeseen, olivat Hanneksen viimeiset sanat. Virta veti iloisesti, ja hän syöksyi kuin nuoli kuohukkoon. Toveri tuli vähän jäljempänä.
— Hei, hei, huusi hän joillekin sillalla katselijoille ja sukelsi sitten ryöppyihin.
— Jes siunatkoon! vastasi sillalla katseleva vaimoihminen. — Nyt ne hukkuivat kumpikin!
Samassa Hannes Manninen oli jo selvinnyt pahimmasta ryöpystä. Kohottaen päätään hän pudisti uljaasti veden kasvoistaan ja hiuksistaan ja parilla voimakkaalla vetäisyllä siirtyi oikean rannan puolelle. Silloin juuri Taavi Korpela mennä viiletti ohi.
— Hoi, tänne, tänne! huusi Hannes, ja muutamalla rajulla potkaisulla, hurjasti ponnistaen hän pääsi akanvirtaan, joka kevyesti kuljetti hänet rantapoukaman suojiin.
Hän oli ponnistaessaan kuullut matalan huudon ja näki kosteeseen tullessaan Taavi Korpelan pään hävinneen näkyvistä.
— Hoi, hoi, Mikko, huusi hän nuorukaiselle, joka juoksi täyttä vauhtia rantatörmästä alas. — Ota vene — mihin Korpela hävisi — mahtoiko käydä hullusti!
Läähättäen hän nousi rannalle, toverin kiiruhtaessa kumpareen taa veneelle.
Mutta samassa Pummin ohjaama vene tuli alas koskesta.