— Hakekaa Korpelaa — keskeltä virtaa — alempaa ison tukkiruuhkan luota! huusi Hannes kaikin voimin, kiiruhtaen sitten Mikon jälkeen.
Mutta he eivät päässeet pitkälle rannasta veneineen, ennenkuin Pummin alus jo kääntyi, pojat nostivat jotakin vedestä ja alkoivat soutaa rantaan.
— Kaikki hyvin, eläköön! huusi Pummi heiluttaen jonkun paitaa.
— Turha hötäkkä, sanoi Taavi Korpela noustessaan maihin veneen pohjalta. — Mutta kiitos vain! Katsokaas, kun tämä kumppani huusi minua kosteseen, käänsin pääni ja aloin ponnistella liian myöhään. Samassa sain tukin töytäyksen kallooni ja huumaannuin siitä, niin että taisin mennä vähän pökerryksiin…
— Ja vähän veden alle, täydensi Sakeri.
— Niin no, jatkoi Taavi, — mutta kyllä minä siitä olisin pian selvinnyt jonkin tukin selkään, ellen muuten. Mutta tattis vain silti, pojat. Nyt se on tehty, Manski, vai mikä sinä olet. Ja Mikkokin, mistä sinä, partiojehu, tähän lensit? Taisit vainuta hengenpelastusta. Mutta tuossahan on vaateriepumme, Manski, niin ei meidän tarvitse loikkia intiaaneina kaupungin kauhuksi uimahuoneelle.
— Meidänkin on tästä mentävä, muuten Limppu paistuu mustaksi ja me muut saamme luoda toisen kerran nahkamme tässä helteessä, virkkoi Pummi. — Mutta sen minä sanon, ettei joka mies Vähää laske, Manski, lisäsi hän työntäen veneen rannasta. — Ja — tuota — hm — taisi tulla vähän liikaa nälvittyä niitä likkakoululaisia — ja tuota — niitä partiojasseja myös. Mutta miksi ne aina ovat niin tuppisuita, etteivät saa kitaansa auki edes sanoakseen mihin pystyvät.
II
KAHDEN PIIPUN SALAISUUS
— Mikäs teidät oikein sai koskeen pulikoimaan, Tassu? kysyi hieman ihmetellen Mikko, vakavannäköinen, leveäharteinen, reipasliikkeinen nuorukainen, jolla oli toisen kesän ylioppilaslakki päässä, samalla avaten tapin ja laittaen airot vieressä olevaan katokseen.