— Päähänpisto ja poikien suunsoitto, sanoi Taavi käyden istumaan nurmikolle ja tukkaansa kuivaillen.
— Kävi ylipäänsä vähän kunnialle se poikien haukuskelu, vastasi puolestaan Hannes tyyneen tapaansa. — Ja sitä paitsi, lisäsi hän kelloaan katsoen, — meidänhän piti tavata toisemme täällä kello 12 — enkä minä tainnut paljoa myöhästyä.
— Et totisesti. Tulit manskimaisen täsmällisesti, hymyili Mikko palaten toisten luo. — Saan tässä esitellä sinulle, Tassu Korpela, partiolippukuntamme varajohtajan ja Lokkien papan Hanski Mannisen, seitsenluokkalaisen, harvaanhaastajan, Curtiuksen, täsmällisyyden perikuvan.
— Aina sinä vain, pyhä Mikaeli, riiput noissa partioasioissa, virkkoi Taavi. — Eikös jo sota karistanut sinusta lapsellisuuksia? Muuten — en minä niistä asioista ymmärrä enempää kuin pitsinnypläyksestä.
— Nyt sitä vasta koetetaankin päästä oikein vauhtiin, kun olot vakiintuvat ja rauhoittuvat. Poikien parissa on kerrassaan hauska puuhailla. Meillä on ollut oma pikku huoneemme, Pönttömme, johon töintuskin mahtuu kaksikymmentäviisi poikaa, mutta joka meille on Aladinin palatsiakin kalliimpi.
— Sellaista lapsekasta pelleilyä. Kokouksia, juhlia, mukamas sotaäksiisiä ja -kuria. Ilmankos isommat pojat yleensä ovat eronneet, irvisteli Taavi.
— Eroamisten syyt ovat monenlaisia, vastasi toveri loukkaantumatta. — Mutta ulkoilma- ja luontoelämä — jota tiedän sinunkin ymmärtävän, on partiolaiselle ja myös meille kaikki kaikessa. Osoitukseksi siitä voin ilmoittaa sinulle, että lauantaina joukko poikia lähtee Halkiovuorelle kesäleirille.
— Mitäs sillä sellaisella keksinnöllä tarkoitetaan?
— He lähtevät sinne telttoineen, vehkeineen oleilemaan, oikein sydänmaille muutamaksi viikoksi.
— Sinne metsiin vetelehtimään ja maleksimaan, kaatamaan puita ja sytyttämään metsäpaloja ja harjoittamaan muuta koirankuria.