— Näkyypä sinulla, Tassu, olevan perin punainen käsitys partiolaisista, nauroi Mikko heidän kolmisin alkaessaan nousta rantatörmää. — Järjestys siellä kyllä on ja työtä tehdään, sekä partioharjoituksia että oikein ruumiillistakin työtä. Soisinpa, että kerran olisit näkemässä, niin ehkä käsityksesi vähän muuttuisi. Ajatteles: korkean vuoren juurella suuren selän rannalla teltat, mainio uimaranta, mahtava metsä ympärillä, sopiva kanervakangas urheilukenttänä, kalastus, nuotiollaolo, kuri, reipas, säännöllinen työ. Se on luontoelämää, Tassu. Ja sitten vielä —, Mikko keskeytti ja kääntyi Hannes Mannisen puoleen kuin olisi jokin äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — piippujen laita on ali right.
— Hyvä, vastasi Manski, — koskas vedetään?
— Ahaa. Se kuuluu vielä luonnonelämään, sanoi Taavi Korpela pilkallisesti. — Aivan niin, silloin ei olla koulukurin alaisia, ja täytyyhän intiaanien toki rauhanpiippuja tuprutella.
— Partiolainen ei tupakoi, vastasi Manski vakavasti.
— Ei, Tassu, toisenlaiset piiput ja rassit on tässä kysymyksessä, jatkoi Mikko selittelyjään. — Sanoin sinulle, Manski, pari viikkoa takaperin, jos muistat, että erityisistä syistä, riittävän itsekkäistä kylläkin, tahtoisin vihkiä Taavi Korpelan salaisuuteemme niin pian kuin hän tulisi kotiin. Hän on luotettava kuin kallio ja niistä asioista perillä…
— No, no, älä haaskaa rasvaa, ennenkuin näet, lähteekö muutenkaan pyörimään.
— … ja hänellä on harrastusta asiaan. Näetkö, Tassu, noita kahta korkeata piippua?
— Tuon viinaprännärinkö? On ne tarpeeksi suuria näkyäkseen.
— Osaatko ajatella, mihin tarkoitukseen ne sopisivat mainiosti?
— Ehkä nokikolarinnäytteitä varten tai uimatelineiksi? Olen aina ollut huono arvoituksia selittämään.