— Selvästi vuorelta. Nyt on lähdettävä, Akki, ja äkkiä, sanoi Manski, temmaten Reinon tuoman köysikimpun ja kirveen. — Aamos jää.
— Minä tulen mukaan, huusi Reino. — Minulla on piekkari, enkä vielä saa kumminkaan kaupunkiin lähteä. Kuljen jäljempänä.
Aamos Kaino Kasperi jäi pistelemään ensimmäisiä leipäpaloja leveihin leukoihinsa, kun pojat jo kiipesivät ylös vuorta. Heitä ajoi ahdistava kiihko ja jännitys. Jotakin oli hullusti. Toverit olivat varmasti hädässä. Täytyi mennä auttamaan, jos suinkin vielä voi.
Manski kiipesi ketterästi kuin vuorikauris, ja Akki oli koko ajan hänen kintereillään. Kuitenkin he saivat pitkän aikaa tapailla henkeä, kun pääsivät jyrkän vuoren harjanteelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta he kiiruhtivat vuoren halkeamalle. Siinä oli metrin levyinen rotko kallioitten välissä, ja se lähti aivan korkeimmasta rantakalliosta saakka. Varovaisesti he kulkivat rotkon reunaa pohjoiseen päin. Toisin paikoin se painui parinkymmenen metrin syvyiseksi, toisin paikoin oli taas kiviä, soraa ja mutaa täynnä. He tarkastelivat rotkoa ja sen ympäristöä joka taholta. Halkeaman seinät olivat enimmäkseen äkkijyrkkiä kuin voimakkaalla iskulla lohkaistuja, valkoista kvartsikiveä. Tästä halkiosta vuori varmasti oli saanut nimensä, mutta ei siinä sen kummempaa näkynyt. Mitä kauemmas he ehtivät, sitä kapeammaksi tuntui rotko käyvän, ja vihdoin se umpeutui niin, ettei kalliossa enää näkynyt muuta kuin kämmenen levyinen rako. Sitten tuli suuria kallionlohkareita, jotka peittivät senkin.
— Ei täällä ole mitään, halkio päättyy, kuiskasi Manski Akille melkein pettyneenä. — Minä luulin koko ajan, että tämä rotko se oli jossakin tekemisissä kaiken kanssa.
— Niin minäkin. Mutta mennään eteenpäin vuoren juurelle toiselle puolen saakka.
He kulkivat edelleen rotkon suuntaan. Siellä täällä oli kalliossa syviä notkopaikkoja ja suuria kivijärkäleitä, niin ettei voinut nähdä kauas ympärilleen. Reino näkyi seuraavan heitä loitompana pienoiskivääri kädessään ja yhtä jännittyneenä kuin olisi lähestynyt puussa istuvaa metsoa.
— Katsos tuolla, kuiskasi taas Manski, — näyttää kuin halkio alkaisi uudelleen!
He riensivät nopein askelin kallionhuipun taa ja näkivät siinä halkeaman uudelleen sylen pituisena, puolen metrin levyisenä aukkona. Edempänä näkyivät halkeaman seinät jälleen lähestyvän toisiaan ja sulkeutuvan.
— Katso noita kiviä, Akki. Tämäkin aukko on varmasti ennen ollut ummessa.