— Niin on. Tässä on sammal monesta kohdin hieroutunutta ja rikki.
Kiviä on väännetty paksuilla puukangilla; kivet ovat peittäneet aukon.
Mutta ei rotko ole syvää tältä kohtaa.
— Eipä tiedä, ei voi nähdä vasemmalle. On kuin pohja viettäisi sinne päin, mutta tuossa on tuo kiven ulkonema tiellä. En voi huomata mitään jälkiä, jotka osoittaisivat, että tästä on joku kulkenut. Minä laskeudun alas tutkimaan.
Hän pujotti köyden nopeasti lähimmän kiven ympäri ja laskeutui rotkoon. Hetken kuluttua hän hävisi näkyvistä vasemmalle. Uteliaana tuli kauempana kallioiden takana piileskellyt Reinokin lähemmäs.
— Tämä on syvän ja pitkän käytävän alku, kuiskasi samassa Manskin ääni alhaalta, hänen itsensä ryömiessä jälleen näkyviin. — Katsos, mitä löysin!
— Pusun kompassi! Se, jonka me aina pilkkasimme kääntyvän Pohjolan
Kaisaa kohden, sanoi Akki. — Siis he ovat menneet juuri tätä tietä.
— Pelkään, että täällä on asiat pahasti. Rotko muuttuu edempänä pimeäksi luolaksi.
— Mutta pojat ovat siellä, meidän on saatava tavalla millä hyvänsä selville heidän kohtalonsa. Emme voi jättää heitä sillä tavoin. Minä tulen alas, niin mennään yhdessä, kuiskasi taas vastaan Akki.
— Niin. Pyydä Reinoa piekkarillaan vartioimaan huolellisesti rotkon suuta ja viheltämän pillillä heti, jos hän huomaa jotakin epäiltävää. Samalla painukoon tiehensä ja vieköön sanan kaupunkiin kuten käsky oli.
Akki viittasi Reinon luokseen ja antoi määräykset. Sitten hän laskeutui itse halkioon.
— Oli hyvä, että otin tulitikut mukaan, virkkoi Manski lähtien kulkemaan edellä, — täällä on keskellä päivää pimeää kuin säkissä.