— Ja nyt vielä kertaalleen varmuuden vuoksi sama, sanoi Irja, joka jännittyneenä seurasi Aamoksen nakutusta: Apua, apua, heti, hätä suuri, ammutaan. — Mutta ei sinun välttämättä tarvitse pistää kieltäsi ulos joka painalluksella. Hyvä on!
— Nyt pitäisi kääntää kone, niin että kuulisi, mitä se vastaa, sanoi
Aamos. — Onko se saanut selvää.
— Et suinkaan sinä osaa sitä niin kääntää, epäili Irja.
Aamos aloitti taas saman ruuvien sormeilemisen, koetti avaimella, ettei kipinä enää räiskinyt, ja painoi sitten kuulotorven korvalleen.
— Kyllä tämä hyvin hiukan rätisee, sanoi hän, — mutta ei tästä mitään selkoa saa.
— Annas minäkin kuuntelen, sanoi Irja. — Kyllä siitä on mahdotonta saada mitään ajatusta.
— No nyt, virkahti Aamos, joka oli taas tarttunut kuulotorveen. — K… k… mikä kirjain se toinen oli, minä koetan kirjoittaa paperille… ei, nyt se sekaantui, en minä ehtinyt… ei siitä tule mitään. Se sähköttää liian nopeasti, ja Aamos laski epätoivoisen näköisenä kuulotorven kädestään.
— Älä jätä kesken, vaikket saakaan selvää.
Kuuntele siksi, kunnes lopettaa; sitten heti sähkötämme vielä kerran avunpyyntömme, sillä silloin tietysti siellä kuuntelevat.
Ja Aamos teki määräyksen mukaan.