— No niin, päätti Irja. — Ehkä tunnin päästä ovat täällä, jos ovat kuulleet ja saaneet selvän sähkösanomastamme. On kauheaa, kun ei voi mitään tehdä sitä ennen. Joka tapauksessa minä lähden vuorelle katselemaan ja kuuntelemaan, reipastui Irja. — Mene sinä, Inkeri, leirille, jos joku sattuisi tulemaan, ja sinä samoin, pikkumies, ja vaihda jotakin kuivaa yllesi — tai taidat jo olla touhustasi kuivunut — ja koeta korjata kanootti, jos voit, kaiken varalta, sinä… Mikä sinun nimesi taas olikaan, sinä sukeltaja?
— Aamos Kaino Kasperi Lax, vastasi poika partiokunniaa tehden.
— Niin juuri, sinä pikku lohi. Ilmankos me sinut vedestä löysimmekin.
XV
HAUTA JA ARKKU
Kallionrotko, joka muistutti paremmin luolaa, oli miltei pilkkosen pimeä. Synkkinä ja alakuloisina pojat istuivat tai lojuivat ahtaassa vankilassaan. Rotkon perä oli särkyneiden kivien sulkema, edessä oli kyllä aukko, mutta sen toisella puolella vaani varma kuolema. Sen he nyt ymmärsivät. Mutta he ymmärsivät myöskin, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana luolassaankaan.
Mikko istui kyyryksissään, pää käsien nojassa. Hän soimaili ja syytti itseään siitä, että oli laisinkaan ryhtynyt etsimään isänsä papereita Halkiovuoren puolelta. Hän oli nyt saattanut turmioon koko joukon, oman rakkaan vartionsa. Pusu ja Piksa olivat itsepäisen äänettömiä ja raskasmielisiä. Manski oli rauhallisin ja tuntui harkitsevan syvästi asiaa. Reino makasi jalka sidottuna nurkassa.
— Hyvät partioveljet, koetti Akki rohkaista, — ei tässä nyt ainakaan sen kummemmin käy, kuin että heikko henki menee. Ehdotan, että rynnätään lävestä läpi.
— Älä naljaile, sanoi Piksa hirvittävän vakavana. — Me koetimme kaikkemme saadaksemme pidetyksi teidät täältä ja pelastetuiksi tältä kohtalolta…
— Miksette puhuneet suutanne puhtaaksi, niin olisimme uskoneet. Olitte niin olevinanne ja touhusitte ties mitä, penäsi Akki kiivastuen.