— Niin, virkkoi Pusu raskaasti. — Olkoon nyt vain sanottu, että meidän oli pakko partiokunnian nimessä vannoa, ettemme puhuisi enempää kuin nyt olemme puhuneet. Vieläkin vala sitoo meitä, vaikka tiedämme, ettei mitään pelastusta enää ole. Te ette uskoneet meitä, ja nyt kaikki on lopussa.
Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kuului luolan aukon puolelta samassa kova rysäys, putoilevan soran ja pikku kivien ratinaa. Sitten kolahti alas suurempiakin kiviä, ja lopuksi jyrähti ilmeisesti iso kallionlohkare käytävään. Luolan suusta räiskähti sisään kivensirpaleita ja kivensauhua.
Pojat heittäytyivät vaistomaisesti rotkon perälle. Mikko karkasi kuitenkin heti pystyyn ja juoksi aukolle. Kaikki oli taas hiljaista kuin haudassa. Näytti vain, kuin aukon pimeys olisi ollut entistäänkin sankempi.
Mikko ryömi aukkoon puolen ruumiinsa verran. Mutta kun hän siinä ojensi kätensä, tunsi hän kiviseinän vastassaan. Hän tutki sitä tarkoin joka puolelta, mutta käytävä oli auttamattomasti ummessa.
— Pojat, sanoi hän vähän värähtävällä äänellä, kun hän taas oli tullut toisten luo. — Meidät on haudattu tänne. Halkeaman kattona ollut suuri kallionlohkare on pudotettu ylhäältä, ja se on sulkenut sen kokonaan.
— Sittenhän olemme pelastuneet, sanoi Manski reippaasti. — Turvassa luodeilta. Pelkäsin paljon pahempaa. Ajattelin Viipurin lääninvankilaa ja käsikranaatteja. Jonkin aikaa kestämme aina täällä haudassamme, kunnes apua joutuu. Aamos vie varmasti sanan.
— En tiedä, ehkä niinkin, vastasi Mikko, — toivoa ainakin sopii.
Samassa Piksa tarttui häntä käteen ja kohotti sitä.
— Kuulkaa. Tuossa on meidän kohtalomme!
Ylhäältä oli alkanut rapista alas pikku kiviä.