Kylmä väristys kulki läpi Mikon kehon.
— Pojat, sanoi hän vavahtavalla äänellä, — kohta putoaa meidänkin kivikattomme ja murskaa meidät. Reino — sinä olet nuorin ja pienin. Ryömi aukkoon, siinä voit kyyryssä ehkä pelastua kahden kallionlohkareen väliin. Te muut — pyydän teiltä anteeksi, että olen saattanut teidät näin kauheaan kuolemaan. Olen ollut huono partiojohtaja. Te olette olleet liian kelpo tovereita. — Vielä meidän kuitenkin on koetettava viimeiseen saakka taistella henkemme puolesta. Tänne perälle!
He vetäytyivät ahtaan rotkon takaosaan. Mikko alkoi nopeasti heitellä syrjään irtokiviä. Kiihkeästi pojat kävivät häntä auttamaan. Joskus tuntui jo, kuin olisi tullut kiinteä kallioseinä vastaan, mutta isotkin lohkareet irtautuivat kuitenkin ponnistellessa. Katosta rapisi yhä soraa, sitten alkoi suurempiakin kiviä putoilla.
Pojat tekivät töitä kuolemanhädässä. Ehtisivätkö he saada itselleen kyllin suojapaikkaa, ennenkuin kattona oleva kallionlohkare putoaisi ja hauta saisi kuolleensa.
Mikko repi kiviä sormet verissä. Samalla hänen mielessään kuitenkin välkähti kaikenlaisia ajatuksia. Keitä nuo ihmispedot olivatkaan, jotka täten tahtoivat murskata heidät kivien alle? Eikö se ollut liian julmasti suunniteltua juonta. Oli kauheaa tuhota sillä tavoin niin monta syytöntä ihmishenkeä. Mutta hänhän oli oikeastaan itse syypää kaikkeen… ja… ehtisivätkö… ehtisivätkö he…
Muutamia suuria kiviä putoili vielä, mutta sitten yhtäkkiä taukosi rapina ja kivien vierintä. Pojat keskeyttivät työnsä ja pysähtyivät hetkeksi odottamaan. Kaikki oli aivan hiljaista.
— Kaivaudutaan joka tapauksessa rotkon perään, virkkoi Mikko. — Emme tiedä, minä hetkenä he taas ryhtyvät työhön ja lohkare romahtaa.
Pojat kävivät uudelleen hurjasti käsiksi raivaustyöhön. Ihmeellistä kyllä näytti rotko siltä, kuin se olisi ollut ennenkin auki sille suunnalle, sillä kivi toisensa jälkeen irtautui, ja vähitellen he saivat syntymään miehen mittaisen kapean onkalon, johon jo pari kolme poikaa olisi sopinut varmaan turvaan. Mikko ponnisti etupäässä, ja ketjussa pojat kuljettivat kiviä ulos onkalosta. Rotko oli kuin kaadettu täyteen kivilohkareita, suurempia ja pienempiä.
Äkkiä tuntui Mikosta, kun hän kivellä sattui kolauttamaan edessä pystysuorassa olevaan paateen, kuin se olisi kumahtanut ontolta. Hän kopautti uudestaan, ja se antoi jälleen kumean, onton kaiun.
— Malttakaas, pojat, mitäs tämä on, hän huusi ja työnsi voimiensa takaa paatta. Mutta se ei liikahtanut. Kahta kiihkeämmin hän koetti irroitella kiviä kummaltakin puolen ja ylhäältä, saadakseen paatta enemmän näkyviin. Se tuntui olevan kovin suuri ja oli sileä kuin seinä.