Nääntyneenä Mikon täytyi lopulta levähtää. Manski tuli etupäähän, ja niin jatkettiin kivien raivaamista. Vihdoin saatiin onkalo niin suureksi, että Mikko ja Manski rinnan saattoivat työntää laakeaa edessä olevaa kiveä.
Se tuntui vihdoin antavan myöten ja kallistui yläpuoleltaan vitkaan poispäin. Raitista kylmää ilmaa virtasi heitä vastaan, ja heikko valonhämy näkyi aukosta. He rynnistivät uudelleen kiveä vastaan, ja aukko suureni jonkin verran. Mikko tunki itsensä aukkoon ja ryömi vaivalloisesti kiven yläreunan yli.
— Pojat, hän kuiskasi kiven takaa, — halkio väljentyy täällä, ja ehkä tätä jatkuu ulkoilmaan saakka. Mutta hiljaa, älkää puhuko sanaakaan.
Hän hapuili hämyisessä luolassa eteenpäin ja kompastui johonkin pohjalla olevaan kovaan esineeseen. Siinä oli laatikontapainen jaloissa. Hän raapaisi tulta tulitikkuun ja näki tikun juuri sammuessa sen punaiseksi maalatussa kannessa sanan onni. Se oli "Onnen arkku" täynnä erilaista tavaraa. Ja sen vieressä luolan nurkassa virui sekainen läjä papereita: isän kadonneet käsikirjoitukset.
XVI
KIMIN MALJA
Täyttä vauhtia aaltoja halkonut moottorivene hiljensi kulkuaan ja läheni varovasti Halkiovuoren rantaa. Saara hoiti konetta, Taavi Korpela peräsintä.
Matkalla oli keskusteltu siitä merkillisestä ja taitamattomasti lähetetystä sähkösanomasta, jonka Taavi oli kaupungissa vastaanottanut. Hän oli ollut kovin ällistynyt ensin, mutta sitten kiiruhtanut aika vauhtia kadulle, mennäkseen hakemaan apua toveriltaan Vesasen Laurilta, jolla oli nopeakulkuinen moottorivene. Sillan korvassa hän kuitenkin oli tavannut muutamia partiopukuisia kimiläsiä ja vähän kauempana heidän johtajansa Saaran seurassa. Hän oli aikonut rientää heidän ohitseen, mutta muuttanut sitten äkkiä aikomustansa ja kääntynyt kimiläisten johtajan puoleen kertoen hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut.
Kimiläiset olivat olleet heti valmiita lähtemään. Heitä oli ollut parikymmentä poikaa isolla moottoriveneellä kaupungissa, ja kymmenen minuutin kuluttua kaikki olivat olleet rannassa koolla.
Aamos Kaino Kasperi Lax tuli ilmeisen ilomielin ja toimekkaana kuten aina leirirantaan vastaanottamaan moottorivenettä. Hän selitti tilanteen. Pojat olivat yhä poissa, Irja Koivula myös vuorella, Inkeri Viljanen leirillä. Jotakin hyvin ikävää oli varmasti tapahtunut.