— Ketkä haluavat vapaaehtoisesti lähteä kanssani vuorelle? sanoi Taavi. — Pelkään, ettemme voi ottaa mukaamme nuorimpia, koska tuntuu, ettei retki ehkä ole aivan vaaraton.
Viisitoista suurinta, rotevaa poikaa valittiin. Kimiläisten johtajalla, Saaralla ja Taavilla oli taskuaseet, muilla tavalliset partiovarustuksensa.
Ketjussa varovaisesti, kiviä ja puita suojanaan käyttäen joukko eteni Halkiovuorelle. Sen korkeinta pohjoiskohtaa lähestyessään he kuulivat puhelua, ja lähellä avonaisena olevaa halkeamaa he näkivät liikettä puiden välissä. Taavi hiipi kohti nopeasti ja näki pian siinä Mikon ja kaikki kadoksissa olleet pojat ja Irjan, joka parhaillaan tarkasti haavoittuneen Reinon jalkaa.
Hämmästyneet kimiläiset kohottivat iloisen eläköön-huudon nähdessään toverinsa ja jännityksen yhtäkkiä lauetessa. Uupuneina ja kalpeina halkiovuorelaiset siinä seisoivat, mutta tyytyväisyys ja ilo loisti heidän silmistään kuitenkin.
— Mikä täällä oikein on ollut hätänä ja mitä merkillistä tapahtunut? sai Taavi vihdoin kysytyksi.
— Isän kadonneet paperit, "Onnen arkku", josta sinäkin jo olet yhtä ja toista kuullut, on löydetty, sanoi Mikko hymyillen ja osoitti maassa olevaa avonaista punaista arkkua, jossa näkyi paperimytty.
— Entä ammunta, hätä, hengenvaara?
Mikko viittasi kädellään järvelle pohjoista kohti. Kaukana selällä näkyi pieni piste.
— Paenneet, virkkoi hän yksikantaan. — On turha enää tällä kertaa ajatella takaa-ajoa edes moottoriveneellä. Heitä on kolme hyvin aseistettua miestä, ja heillä on meidän oiva veneemme. He soutavat väkevästi ja ovat kohta Kolmanpohjan rannassa ja häviävät sen suuriin metsiin.
— Me lähdemme heti, kuohahti Taavi, — me emme voi päästää heitä niin vähällä. Heidät täytyy saada kiinni, muuten he ovat koko seutukunnan kauhuna.