— Jätämme sen tehtävän toisille. Heillä on nyt neljän kilometrin etumatka. Saatte tyytyä siihen, että pelastitte henkemme — parhain kiitos siitä. He — Mikko viittasi taas järvelle päin — keskeyttivät työnsä heti, kun näkivät teidän tulevan kaukana moottoriveneellä. Ja rantaluolasta paeten he niemekkeen suojissa soutivat pois. Mutta niin kiire heille tuli, että Onnen arkku ja muutakin tavaraa heiltä jäi tänne heidän luolaansa. Tulkaa katsomaan.
Neljä kimiläistä valmisti heti lujat partiopaarit, joilla Reino Irjan seuratessa mukana kannettiin leirille. Muut lähtivät Mikon matkaan.
— Katsokaa, mistä te pelastitte meidät. Me olimme rotkossa ahtaassa
Pirunkaukalossa, ja tuo riippui päämme päällä.
Ei voinut olla mitään epäilystä siitä, mitä siinä jo muutaman hetken kuluttua olisi tapahtunut, jos tihumiehet olisivat saaneet jatkaa työtään. Halkio oli siitä kummallinen, että siinä paikkapaikoin oli suuria kivilohkareita jäänyt riippumaan kattona seinämien väliin. Tuntemattomat miehet näyttivät olleen erittäin hyvin selvillä Halkiovuoren kaikista salaisuuksista. Muutamia lujia puukankia oli vielä paikoillaan, eikä ilmeisesti olisi vaatinut enää suurtakaan työtä, ennenkuin jättiläismäinen lohkare olisi luisunut halkioon ja työntänyt kaiken muun altaan, niinkuin toinen samanlainen oli tehnyt itse käytävässä tukiten sen kokonaan.
Kauhistuneina ja päätään pudistellen pojat katselivat tuota loukkoa, josta oli vähällä tulla heidän monen toverinsa hauta.
Mikko johti heidät sitten näkymättömiin häipyvää halkiouomaa pitkin aina jyrkkään kalliorantaan saakka. Siinä oli jyrkänteessä aivan kapea reunama, jota pitkin varovaisesti kiiveten he tulivat sankan pensaston suojaaman onkalon suulle. Sisältä onkalo laajeni luolan tapaiseksi rotkoksi, johon pojat olivat päässeet suoraan halkiostaan raivaamalla rotkoa tukkineet kivet tieltään.
Luola näytti olleen pitkät ajat miesten asuntona.
— Pojat, Pusu ja Piksa, voisivat ehkä kertoa lisää paljonkin. Mutta partiovala sitoo heidän kielensä. Minulla ei ole muuta kuin arveluja, virkkoi Mikko. — Koska heillä oli Onnen arkku mukanaan, ovat he varmasti kuuluneet samaan joukkoon, joka talvella ryöstäen tunkeutui taloomme ja vei isän arkun. He ovat sitten paenneet tänne erämaihin ja elelleet täällä pitkät ajat, kunnes meidän tänne tulomme häiritsi heidän rauhaansa. He nähtävästi sattumalta yllättivät Pusun ja Piksan ja säästivät heidän henkensä — ihmeellistä kyllä — sillä ehdolla, että he vannoivat sen ankaran valan, jota he eivät nytkään millään riko. Pojat koettivat kaikilla tavoin pelastaa meidät uhkaavasta vaarasta, mutta Onnen arkun etsintä ja minun itsepintaisuuteni oli syöstä meidät turmioon.
— Mutta, sanoi Manski miettiväisenä, — miten on selitettävissä, että ryöstäjät ylipäänsä huolivat arkkua ollenkaan?
— Se oli minullekin arvoitus tähän päivään saakka. Mutta luulen voivani selittää asian nyt, kun tarkastelin isän käsikirjoituksia. Hänen tutkimuksiinsa liittyi myöskin paljon vierasmaalaisia kansantieteellisiä esineitä, mm. rahallisesti arvottomia vanhoja seteleitä, joita hän oli osaksi säilytellyt käsikirjoituksen välissä. Arvelen, että ne olivat aiheuttaneet käsikirjoituksen viemisen sellaisenaan. Mutta nyt on aika palata leirille, pojat.