Keventynein kiitollisin mielin pojat alkoivat kulkea leiriä kohti, missä toiset jo olivat ryhtyneet keittopuuhiin. Heidän tullessaan alas rinnettä antennin ohi Irja tuli iloisena ja hilpeänä heitä vastaan.
— Minun käsittääkseni Reinon haava on aivan vaaraton, ja ellei häntä olisi lujasti kolhittu ja paiskeltu kovakouraisesti rotkoon haavoittumisen jälkeen, luulisin hänen melkein jo kykenevän jaloilleen.
— Se on hauska tieto. Kiitos siitä ja kaikesta muusta avusta, Irja. Sinä olet ollut oikea Halkiovuoren hyvä haltiatar — ja kun sinä meidän luolasta tullessamme ilmestyit eteemme…
— No, no, Mikko, nyt sinun runoratsusi karkaa jo kasekseen, nauroi
Irja.
— Tuossa, viittasi Taavi, — on se antenni, jota loppujen lopuksi saatte kiittää pelastuksestanne, ja Aamos Kaino Kasperia.
— Tuota… sanoi Aamos astuen esiin muitten takaa ja pannen suunsa tavanmukaisesti torvelle, — kyllä, tuota, oikeastaan, Irja… tuota… Koivulan neiti se hommasi sen sähköttämisen.
— Ja sinä näyttelit insinööriä, niin että kipinät naksi, Aamos Kaino
Kasperi Laksi, pisteli Akki.
Iloisesti hälisten joukko painui rinnettä alas. Mikko kantoi Onnen arkun lennätinmajaan ja Irja odotti häntä hieman alempana polulla.
— No niin, sanoi Irja. — Sinun Onnen arkkusi löytyi kuin löytyikin.
— Niin, sanoi Mikko ilosta loistavin silmin.