Jännittävä hiljaisuus!
Katsahdin luokkaan ja huomasin sen hämmästyksekseni vielä — seisomassa. Minunko siis piti käskeä heidän istua?… Istukaa alas! kuulin itseni sanovan, mutta ääni kumahti varmaankin kuin parahdus maan alta.
Taas jännittävä hiljaisuus! — murhaava silentium!… Minun täytyy avata suuni ja lausua, — ei kysyä jotakin…
Ja minä alotin:
— Mitä ymmärretään sanojen taivutuksella?
Näin käsiä, pieniä poikain käsiä epävarmasti nousevan ilmaan: varmaankin minua oudosteltiin? Kumarruin katsomaan oppilasluetteloon, tokasin sieltä umpimähkää nimen.
Kuulin kysymykseeni jotakin vastattavan.
— Oliko se oikein? kuulin itseni kovalla, kolkolla äänellä kysyvän; silmäys paperiin — nimen huudahdus - kysytty näytti ällistyneeltä (varmaankin hän siltä näytti)… minä kysyin uudestaan, tai en minä, vaan joku ääni minusta… kaikki oli kuin savun peitossa… tyynny, tyynny! neuvoi joku rohkeampi sävel sisässäni — ja minä koetin parastani. Kysymyksiä ja vastauksia sateli: nomini — singulaari — deklinatsiooni — taivutetaan sana aalto eri sijoissa!… Vielä kerran, sinä siellä… ja vielä kerran… ja vieläkin kerran… Kiusallinen paussi… Ottakaa kieliopit esille… N. N. jatkaa. Ensi kerraksi saatte lisää kolme sijaa… Pankaa kirjat pois… Osaatteko kertoa maammekirjasta kappaleen "Suomen maakunnat"? N. N. alottaa! Lisää… ja lisää… entä sitten?… no, pysähdy… luetaan läpi kaikki alusta… kovemmalla äänellä!… reippaasti eteenpäin… Sinä luet jotenkin huonosti… Tietävätkö kaikki, mikä on räme?
— Se on semmoinen vetinen paikka, jossa on paljon roskia! tiesi helsinkiläinen koulupoika.
— Ei siinä roskia ole! kuulen itseni oikaisevan: — räme on yleensä suo, pienempi ja ehkä mättäikömpi kuin tavallinen suo — mene tiedä maanmittarin määrittelyitä… Kuulen itseni lukevan ääneen eteenpäin uutta läksyä: "Viimein tuli vanha, yksitotinen karhuntappaja ja sanoi sotapäällikölle: kyllä huomaan aina kovin myöhään tulevani: mutta herkut viimeisinä, Vaikka lyhty kädessä halki maamme etsisit…" j.n.e. — Yksitotinen! Mitä se on? —