— Pari tuntia kuuntelin taas venäjänkielen opetusta. Ne ovat totisesti ikävimpiä tunteja! Opettaja on vähän unelias, vähän laiska ja olemukseltaan — peräti epäintresantti. Näen selvään ettei häntä niin respekteerata kuin muita opettajia. Hän tekee venäjänkielen oppilaille vastenmieliseksi; hän suutahtaa usein, mutta ei suuttumuksellaan mitään voita. Oppilailla näyttää olevan yleensä aivan huonot perustukset koko kielessä. On kuin raskas ilma vallitseisi aina näillä venäjäntunneilla…

Ja tässä vihatussa kielessä minä muka pyrin opettajaksi? Herrajumala sentään! Mutta minusta tuntuu, kun kuuntelen toisten opetusta, että voisihan sen tehdä ainakin yhtä hauskaksi kuin muutkin aineet, ehkä hauskimmaksikin kaikista opetusaineista. Miten? Ottaisi koko opetuksen ikäänkuin leikin kannalta! Pitäisi oppilasten kanssa yhtäpuolta: haukkuisi venäjänkieltä senkin sikakieleksi, asettuisi oppilasten kannalle… ja kuitenkin esittäisi samalla tämän kielen rikkaudet, tätä kieltä puhuvan kansan sielukkuuden, vapaustaistelun, tämän kielen kirjallisuuden ihanuudet, runollisen voiman… kieli kuin kieli, vapautukaamme ennakkoluuloista. "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme vain Suomalaisia!" Soikoon vaan tämä Arvidssonin huuto sieluissamme, mutta kuolemaa ei meille tuota venäjänkielen oppiminen.

30:s päivä. — Taas suomentunnilla I luokalla. Noihin pikkupoikiin ei koskaan kyllästy. On kummallista nähdä, kuinka he vähitellen oppivat niitä vieraskielisiä sanoja, jotka koulusivistykseen kuuluvat. Kuinka ihmeellisiltä heistä tuntuneekaan ensi kuulemalta sanat semmoiset kuin nominatiivi, genetiivi? Hyvin harvakseen, tavuu-tavuulta lausuvat he esimerkiksi: ak… kuu… sa… tiivi, samalla ikäänkuin unohtuen kummastelemaan että mikähän merkillinen tiedon välikappale tämäkin lienee. Komitatiivia sanoi muuan hyvin tolkussaan kominatiiviksi, ensin kotvanaikaa kotkotettuaan ko… ko… ko… Toinen viisauden vesa yhtä totisena lausui passiivi, kun tarkoitti abessiivia. Vai passiivi! huudahti opettaja naurahtaen. Kyllä sitä vielä passiiviinkin kerran mailmassa tullaan.

Pluraali se vasta on kaikista kiusallisin sana! Siitä tulla puljahtaa väkistenkin "purlaari", "prulaari", "pruraali", vaikka singulariksen osaa jokainen sinkauttaa. — Mutta kaikki tämä aivoihin ahtaminen väkipakolla: eikö se oikeastaan ole jotain luonnotonta, eikö siinä ole jotakin surullista? Miksi on elämämme sivistys tehty niin pikkumaiseksi, että se vaatii noita pikkuisia aivoja välttämättä imemään sisäänsä komitatiivit ja instruktiivit, noominit ja partikkelit? Eikö se ole jollakin tavoin nurinperäistä ja naurettavaa?

3 p. lokakuuta. — Aamutunnit ovat raikkaimmat kuunneltavat. Historian tunnilla sain kuulla sen vanhan tarinan Romuluksesta ja Reemuksesta, jotka muka susimamma imetti. Semmoiset jutut historian lehdillä ovat pojille keitaita Saharan aavikossa. Toisen tunnin istuin luonnontieteellisessä kuulimossa maantiedettä seuraamassa II luokalla. "Huopari" ukko on mainio opettaja! Siellä tulvahti vastaan koko elävän luonnon esitys. "Suomea peittää metsävyöhyke pääasiallisesti mäntyjä ja kuusia. Metsikköinä tavataan koivuja, haapoja, tuomia, pihlajia, leppiä. Tervasleppä kasvaa vain Etelä-Suomessa, harmaa leppä ulottuu hyvinkin pohjoiseen. Kataja kasvaa yli Suomen, mutta on Lounais-Suomessa aivan erilainen kuin pohjoisessa! edellisessä on se suora ja sorea, tuuhea puu; keski- ja pohjois-Suomessa alenee se pensaaksi; Lapissa se ryömii ujona ja lyhytoksaisena aivan pitkin maata, pitkin kaljua tunturia. Siellä Lapin tuntureilla on omituinen, surkastunut kasvullisuus. Tunturin juurella kasvaa mäntyjä ja kuusia; kun kiivetään ylemmäs, kasvaa pieniä koivuja; kun siitä taas ylemmäs kohotaan, kasvaa vain vaivaiskoivuja ja pienenpieniä pajupensaita, jotka keskikesän aikana vain hiukkasen työntävät vihantia vesojaan maan sisästä ilmaan, kuni arastellen; mutta kun siitä yhä ylemmäs kavutaan, ei kasva enää mitään muuta kuin vähän sammalia ja leviä autiolla tunturilla. Jos nuo tunturit olisivat jonkunverran korkeammat, kohtaisimme vähänpäässä jo ikuisen lumen. — Mutta Suomea koskettaa heikosti myös n.s. tammivyöhyke. Tammia on Etelä-Suomessa ennenaikaan kasvanut runsaammin, nyt ne ovat vähenemässä. Niiden mukana kasvaa muitakin jalompia puulajeja: vaahtera, jalava, saarni, niinipuu eli lehmus, jota siellä-täällä tavataan vielä Iisalmellakin asti ja Kallaveden saaristossa, sekä hevoskastanja, jota on täällä esplanaadeilla Helsingissä ja joka on erinomaisen kaunis puu ja kukkii kesäkuun alulla. Pieni pyökkipuun taimi on täällä vanhan kirkon puistossa, kaakkoiskulmassa. Pyökkejä muuten ovat enimmäkseen esim. Tanskan ja Espanjan metsät". — Puhuttiin myös ilmastosta. "Etelä-Ranskassa on keskilämpö sydäntalvella 4 astetta, Pariisissa 2 astetta. Adrianmeren rannalla on sydäntalvi niin lauhkea että puut eivät pudota lehtiään, vaan seisovat vihantina läpi vuoden. Mutta kun mennään sisemmä maahan, vuoristoon, jossa joet kaivautuvat maanalitse kalkkivuorien läpi, niin siellä kohtaa meitä kova pakkanen. Saksan kylmimmät seudut ovat Preussin järvimaat, lämpimin seutu on Reinin laakso". — "Eläinmailma on myös eri vyöhykkeissä. Lapin tuntureilla elää sieltä etelään tulematta valkoinen lintu, pulmunen. Siellä Lapin metsissä ne asuvat tilhitkin, jotka jonkunverran Pohjoissuomessakin esiintyvät. Siellä tuntureilla, joilla kasvaa pieniä, kauniita kukkasia, ne parveilevat sopulit. Siellä se on peura ja hirvi; petoeläimistä on siellä ahma ja naali, joka joskus tulee etelämpäänkin, jolloin sitä luullaan 'valkeaksi ketuksi'. Siellä myös murmeli nukkuu yhdeksän kuukautta vuodessa tainnuksissa… y.m." — Suloinen asia olisi voida opastaa nuoria poikasia luonnon merkillisyyksiä tuntemaan. Tämmöinen aine olisi oikea runollinen aine!

— — —

6:s päivä. Päiväkirja on vaijennut pari vuorokautta. Sillä, välin on auskultantille tapahtunut jotakin odottamatonta. Uusi runokokoelmani, josta minulla salassa oli niin hyvät toiveet, se hyljätty, koko sen henki häväisty, kaikki arvo ja ansio kielletty — oi jumala! "Emme ole katsoneet olevan syytä niiden julkaisemiseen" niinhän siinä seisoo tuossa kamalassa kirjeessä. Näinkö surkeasti siis runoilijaurani katkesi? Kaikki saavat sen tietää että kokoelmani on hyljätty, minua osoitellaan sormella: "tuokin se luuli olevansa jotain, nyt sillä on töppöset kääntyneet taivasta kohden!" Näin tunsin, silloin kun isku sattui. Ja vieläkin vapisen siitä iskusta. Näyttää siltä kuin kohtalo pakoittaisi minut vasten luontoakin antautumaan pedagoogin uralle. Olen ollut kovassa surussa yhtäperää kaksi vuorokautta. Sitä viihdyttääkseni olen harhaillut yksikseni… virstottain ulkopuolella kaupunkia iltakuutamossa. Ei ole hellittänyt. En ole tahtonut mennä kenenkään tuttavan luo, olen päättänyt yksin tämän iskun kestää ja salata kärsimykseni. Ehkä se vähitellen haihtuu ja alan tottua… Oi jumala, miten minua rankaiset… pahoista töistäni!

— — Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia, mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla lakki kourassa: "Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille ruotsinkieleen täksi tunniksi?" huusi hän hehkuvin silmin. "He kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä virassa ole ollut!" — En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella; — teille tulee eräs toinen maisteri K. — Näinä päivinä olen alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.

7:s päivä. — Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä. Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä. Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja, Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista, mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä perustuksesta että "kaikki on inhimillistä". Minä olin luullut tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa, vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. "Minusta tunninantaja esiintyi varmana ja reippaana" sanoin — itse epävarmalla ja pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan. Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä. Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja jo oli "melkoinen pedagoogi". Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat? Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten naamaa?

11 päivä lokakuuta. — Ensimmäinen opetustunti elämässäni! Jo monta tuntia ennen tunsin ahdistavan painon rinnassani. Oli kuin keuhkot eivät olisi saaneet tarpeeksi ilmaa, vaikka hengitin syvään ja varustausin… Tohtori, joka vapaaehtoisesi tuntinsa minulle luovutti, istui kuuntelemassa; huoneessa oli sitäpaitsi pari auskultanttia. Kello oli kilissyt viimeisen kerran, täytyi työntyä sisään, täytyi astua opettajan korkealle valtaistuimelle, täytyi kirjoittaa nimensä päiväkirjaan — käteni vapisi niin että tuskin sain sen tehdyksi. Säikähdin hetipaikalla omaa asemaani. Herra-jumala nähköön: minäkö tässä olen? Mitä taivaannimessä aijon tässä toimittaa? Olisin huutanut kauhistuksesta, jos olisin tohtinut…