* * * * *
Eikös tämä kuulesta aito-pedagoogimaiselta ainakin näin keltanokkasiltaan?
Ennen virallista esiintymistäni olin tietenkin kuin tulisilla hiilillä. Vuoroin vilkasin kielioppiin, vuoroin heittäysin maammekirjan kimppuun: aivoni tekivät salaperäistä työtä. Kuulin hengessä itseni jo siellä kyselemässä, puhumassa, selittelemässä, kuulin selvästi millä äänenpainolla mikin kysymys tehtäisiin. Kertomuskappale vilisi täynnä salaisia, yksistään minulle ymmärrettäviä merkkejä. Päivälehti oli jo varhain aamulla kannettu ovelleni, mutta minä olin sen paiskannut avaamattomana nurkkaan: "tässä ei nyt sovi aivojansa sekoittaa semmoisilla!" Aamiaista syödessä vapisin eikä ruoka maistunut. Kiiruhdin Espikselle kävelemään, pitihän tietysti saada ilmaa keuhkoihinsa. Lähestyessäni Kappelia, kuulin torvisoiton säveleitä ja näin suunnattoman ihmisjoukon vyöryvän kaartinkasarmia kohti. Kun kävelyltäni palasin, sain kuulla että uusi kenraalikuvernööri juuri oli saapunut maahan ja ottanut siunauksen kirkossa. Vai niin, mutta tällä pojalla on tärkeämpääkin ajattelemista kuin jotakin Bobrikoffia! Tulin kamariini, luin muutamia kertoja läpi oppilasluettelon, heittäysin sohvalle seljälleni, nousin taas ylös, veri tuntui syöksyvän päähän, söin omenan, muutin kuivat sukat, otin hiukan bromia, huuhdoin kurkkuni oroolilla, kävelin edestakaisin huoneessa oppilasluettelo kourassa, olin jo olevinani luokan edessä, rykäsin ja alotin: "meillä on nyt tänään puheena suomenkielen sijat… mitkä uudet sijat olette täksi päiväksi oppineet?"…
Kello osoitti 13 minuuttia vaille 12. Kokosin kirjani — läksin. Siellä oli auskultantteja jo koolla, luultavasti tulevat kuuntelemaan — oi jospa piru heidät veisi!
— Teillähän on nyt harjoitustunti?
— Onhan minulla…
Tiesiväthän ne juutakset sen kysymättäkin, olinhan ollut pakotettu aamulla naulaamaan mustalle taululle ilmoituksen.
Jo kilisi kello — hornan kello — se kutsui miestä tuliseen pätsiin. Ja minä menin edellä ja puolitusinaa pikkupiruja (s.o. auskultantteja) seurasi perässä; aivan kintereilläni tulla luikki se pää- (noh, te arvaatte). Nimeni kirjoittaminen kävi nyt vakavammin kuin eilen, mutta vapisin minä nytkin. Uskalsin katsahtaa kuuntelijoihini. Opetukseni alkoi kovalla ja kuuluvalla äänellä; tunsin kohta saavani varmuutta enemmän; en peljännyt, menin luokan eteenkin, istahdin ikkunallekkin. Ja äänessä pysyin koko ajan. Lopputunnin istuin pöydän ääressä. Tänään katselin luokkaa silmiin. Tästä ne siis minua eivät voisi tänään huomauttaa, ajattelin. Oppilaitakin tunsin paremmin, olin laatinut jonkunlaisen pulpettien pohjapiirustuksen. Tunti riensi raittiisti. En ehtinyt niin paljon valmistaa uutta läksyä kuin olin toivonut. Puhuin koskenlaskusta Lapinmaassa. Tiesinhän minä, miten koskenlaskussa menetellään, tiesin, miltä näyttää, miltä tuntuu kosken kuohu, pyörteet ja aaltojen pauhu. Tämähän oli oikeastaan minulle kiitollinen ala. Kello kilahti, kilahti toistamiseen — minun täytyi lopettaa… Kritiikki seurasi heti, se kesti runsaasti tunnin. Paljon minua huomautettiin, erinäisiä kyselytapoja neuvottiin välttämään, "paraita metoodeja" esiteltiin… olin ollut pari kertaa kuulinma hajamielinenkin, en ollut huomannut, kun eräs sanoi "ellatiivi" pro: elatiivi ja "taloa" pro: metsää. Kieliopin uusi läksy olisi ollut havainnollisemmin valmistettava, isoa mustaa taulua olisi pitänyt käyttää, siihen olisi kuulinma pitänyt kirjoittaa "pikkaraisia" lauseita, joissa uudet sijat olisivat esiintyneet ja sanoa sitten että "tämä se nyt on se sija, jota kutsutaan adessiiviksi" j.n.e. Kun porosta oli kysymys, olisi kuulinma pitänyt hankkia poron kuva, jota olisi näyttänyt luokalle. (Lemmostako minä sen hankin?) Kun Ivalonjoesta ja Inarista oli kysymys, olisi välttämättä pitänyt olla Lapinmaan kartta esillä. Ynnä muuta, y.m., y.m. Herra yliopettaja myönsi että opetus oli käynyt selvästi ja katkeamatta, sujuvasti, jopa väliin vilkkaastikin. Hän neuvoi kaikinmokomin ottamaan yhteenmenoon toisenkin harjoitustunnin samalla asteella ja samassa aineessa.
— Sopisihan itsensä niittää työnsä hedelmät, lausui hän. — Ja sopisi nyt koettaa ottaa neuvoista vaarin… Jäin epäilevälle kannalle. Kumarsimme ja läksimme eri suuntiin. Antaudunko pedagoogiksi, en vieläkään tiedä; minulla on niin surulliset tunteet; saattavathan temput olla hyviäkin, mutta vapaus on poissa, poissa…
P.S. — Eilenillalla luin siskoni kirjeestä seuraavat sanat: "Tule vain pedagoogiksi, ethän sinä kuitenkaan voine elää paljaalla runoilemisella? Ja jotta runoella voisit, niin eläähän sinun täytyy!" — Onhan se loogillinen neuvo nuorelta tytöltä, joka paraikaa lueskelee ylioppilaaksi. Ja hän jatkaa samaan äänilajiin, kuvaillen kuinka voin tulevaisuudessa… kasvattaa nuorisoa, istuttaa siihen vakavia aatteita, kylvää innostusta ja rakkautta nuoriin mieliin… edistää… kehittää… Se kaikki ei estäne sinua Nuoren Suomen kannelta "helkyttämästä, runoutta palvelemasta!…" Ja sitten seuraa lämmin kehoitus ja varoitus: "Älä velikulta hylkää sitä vaikutusalaa, minkä opettajan virka tarjoo! Jos nuorisolla on opettaja, joka isänmaataan rakastaa ja sen runoutta harrastaa, niin on se sama nuoriso seuraava esimerkkiä ja varttuva isänmaalliseksi ja runolliseksi kansaksi."