Ovathan ne taivaallisen koreita sanoja. Mutta sitten tulee viimeinen lauselma, joka on kuin kylmää vettä niskaan: "Hilppa se aina on uneksinut että saisivat sinut Jatkoon — venäjänkielen opettajaksi!"
Kiitos siukku-kulta, kyllä ymmärrän, mutta, mutta — —?
— — — — —
28 p. Lokak. — Monta päivää ja yötä olen elellyt runomailmoissa muistamatta normaalilyseota. Minulta taitaa sittenkin tulla runovihko jouluksi! Olen verrattain raittiilla mielellä ja hyvissä voimissa. Terveyden oireita lienee ihmisessä että hetkellisesti voi nauttia omasta itsestäänkin. Muutamia päiviä takaisinpäin olin tosin kovin surkeassa tilassa. Elämäni häilyy valoisan hyvyyden ja mustan syvyyden vaiheilla…
1 p. marraskuuta. — Tohtori Ponteva oli minua pyytänyt ottamaan suomenkielen tuntinsa III luokalla. Tuntui jotenkin vapaalta ja helpolta astua luokan eteen, kun ei ollut ketään kuuntelemassa. Kieliopista selitin heille t:n vaihtumiset s:ksi i:n edellä valaisten näitä intresantteja juttuja kirjoittamalla mustalle taululle esimerkkejä erään metoodin mukaan, jota muistin yliopistossa nähneeni. Mutta poikanaskalit eivät vain istuneet siivolla niinkuin harjoitustunnilla; siellä noustiin ylös, huudettiin ja viuhdottiin viitaten: "opettaja! opettaja!" Hiljaa pojat! täytyi minun aina vähäväliä karjaista kuten vanhan koulupirun. Tuskin oli kello kilahtanut, kun kaikki ryntäsivät opettaja-pöydän ääreen lukeakseen päiväkirjasta, kuka se heillä oli ollut opettajana. "Kylläpä te olette aika velikultia!" naurahdin poistuessani luokalta.
3:s päivä. — Sataa ja tuulee tuimasti. Sateensuojaa on ollut mahdoton pitää levällään kadulla kulkiessa. Raskas pimeys on vallinnut koko päivän sisällä ja ulkona. Tämmöisessä säässä — josta muutoin tavattomasti pidän — astelin päivällä koululle ja annoin ensimäisen venäjänkielen tuntini (ei harjoitustuntina) V luokalla. Minua suvaitsisi arvostella saman aineen varsinainen opettaja, tuo punapartainen pienenläntä mies, jolla on rasvaiset silmät ja venäläinen akka. Tietämättä suomentunneistani otaksui hän että tämä oli ensimmäinen tunti elämässäni ja nähtävästi siitä syystä esiintyi jotenkin isällisenä neuvonantajana huomauttaen m.m. että olisi ollut esiintyminen reippaampana luokan edessä — huomautus, jonka tahtoisin viskata juuri hänen omaa naamaansa vasten. Myönnän kyllä että en ollut mikään reipas tällä tunnilla, mutta sen teinkin tahallani — erityisistä syistä. Lausui hän sitten tuo "punapartainen tataari" muutamia kiittäviäkin puolia opetuksessani… Minusta tuntuu venäjänkielen opettajaksi tulo tällä hetkellä kerrassaan plöröltä. En mieti sinne enkä tänne. Piru vieköön kaiken pikkumaisuuden!…
11 päivä. — Piru vieköön koko pedagoogiksi tulemiseni! Eilen annoin harjoitustunnin venäjänkielen alalla ja menihän tuo verrattain hyvin, ainakin metoodia yliopettaja paljon kehui (havainnollinen metoodi), mutta kun tänään annoin samassa aineessa ja samalla luokalla toisen harjoitustunnin, niin mitäs tapahtuikaan? Tapahtui se että melkein heti tunnin alettua äkisti koko ajatuskyky katkesi — ja kun sen huomasin, kauhistuin itsekkin niin perinpohjin että teki mieli hiidenhamppua rynnätä ulos luokalta ja jättää kaikki skandaaliani nauramaan. Kumminkin pidätti minua joku tuntematon, tuhma voima paikoillani ja jäin siis sopertamaan ja hapuilemaan kuni hukkuva. Ja tajutessani että tämän tunnin onnen aurinko oli ikuisesti minulta laskenut, masentui mieleni niin, että en viitsinyt tehdä sitäkään, mitä olisin voinut tehdä, pysyinhän kuitenkin äänessä koko tunnin, ja annoin tuiskuna sadella kysymyksiä pojille, jotka näyttivät vähän kylmemmiltä kuin eilen. Esitettävänäni oli venäjän bytj-verbin preteeriti-muodot ja merkitykset ja sitä varten otin vertauksia suomen, ruotsin ja latinan kielistä — nähtävästi tahtoen rohkeasti näyttää syväoppisuuteni. Mutta ylpeys käy aina lankeemuksen edellä ja naurettava erehdys sattui minulle, kun väitin että latinan "kirja" sana on yksikön nominatiivissa muka librum eikä liber, vaikka oppilaat sen itse oikein tiesivät. (Jos ei olisi ollut kuulijoita, ei tätäkään lapsusta olisi tapahtunut). Turhaan muistin silloin saaneeni laudaaturin latinankielessä ylioppilastutkinnossa 6 vuotta takaperin. Epäilin kyllä erehtyneeni ja tunsin että myrkyllistä sihinää oli ilmassa (mikä tuli kuulijain penkiltä) mutta kaikki oli jo myöhäistä. Kun tunti loppui, ajattelin karjaista Tshort vozjmi! — ja opettaa se oppilaillekkin. Olihan minulla ollut vallan selvä ohjelma mielessäni, mutta näin nyt kohtalo minua rankaisi. Tosin ei sovi toivoa että nuori kandidaatti, joka samana päivänä juuri lukee korehtuuria uuteen runovihkoonsa, samalla voisi olla onnistunut pedagoogi! Kritiikissä en hiiskunut paljon muuta kuin että tuntini tiettävästi oli "mennyt penkin alle". Pari auskultanttia, jotka olivat kuuntelemassa, sanoivat kumminkin ettei tuntini "aivan päinhongikkoon" mennyt. "Punapartainen tataari" antoi sitten minulle "neuvoja" — herra yliopettaja ei koko komediaan huolinut sekaantua, olihan siksi hieno. No niin, ei näy sopivan yhteen harjoitustunnit ja lyyrillinen runous. — —
15 p. marrask. — Kun tänään kello 1 menin venäjäntunnille VII:nnelle luokalle, kuunnellakseni 90:nnen tuntini, tapasin kummastuksekseni tuon inhoittavan ryssänopettajan puettuna pitkään mustaan lievetakkiin ja puhumassa silkkaa venättä oppilaille, mitä en tähänasti muista kuulleeni millään luokalla. Tunti oli loppumaisillaan, kun kuulin sotilaskannusten kilinää alhaalta, kilinä katkesi hetkeksi, mutta sitten sen taas selvästi erotin, kas — nyt se lähestyi, lähestyi… Venäjänkielen opettaja ei näyttänyt kuulevan mitään. Mutta minä kuulin ja ymmärsin. Jonkun sekunnin kuluttua astuikin — kenraalikuvernööri Bobrikoff muutamain muiden nappiherrain seurassa luokalle. Entisenä sotilaana ajattelin että "kukahan meistä nyt huutaa smirnaa?" mutta samassa älysin ettei minun tarvinnut muuta kuin nousta ylös kuuntelijapenkiltä ja luovuttaa paikkani sapeliherroille. Jäin seisomaan luokan uunia vasten. Kenraalikuvernööri istahti alas ja puhutteli istualtaan punapartaista opettajaa, joka oli ponnahtanut seisomaan ja karahtanut kasvoiltaan veripunaiseksi. Tietysti keskustelu kävi venäjäksi. Korkea herra kysyi, mitä oppilaat ovat lukeneet ja pyysi jatkamaan. Ryssänopettaja alkoi nyt kysellä juuri samoja kysymyksiä, mitä olin kuullut hänen pänttäävän tunnin alussa:
Kto napisal etu poovjestj?
Vastaus: Graf Ljef Nikolajevitsh Tolstoi.