Opettaja: Jaa, se Jakob oli oikea mammanpoika… Mutta mitä se esikoinen on? Lintuko vai kala, vai mikä se on?
Oppilas Lindholm vastaa: Se on — keitetty lammas!
Yleinen nauru.
II. KEVÄTKAUSI.
VUONNA 1899.
Helsinki…
Vastoin sydämmeni tunteita läksin maaseudulta, jossa olin suurimman osan joululomastani viettänyt. Minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne Karjalaan, jossa vinttikamarini ikkunasta näin laajalti sinertäviä vaaroja ja jonka humisevissa havumetsissä joka päivä hiihtelin. Hiihtomatkoillani sain aihetta pieniin lauluihin, jotka sitten taloon tultua kirjoitin paperille. Mutta helisivätpä ne korvissani öisinkin. Viimeinen yö, jonka siellä nukuin, oli oikea laulun yö. En tahtonut tehdä lauluja, mutta ne tulivat itsestään eteeni, soivat korvissani ja ellen niitä olisi paperille purkanut, olisin siitä äärettömästi kiusautunut. Makasin vuoteellani ja tahdoin nukkua, mutta sanat soivat sielussani ja minun täytyi vähä-väliä sytyttää kynttilä ja kirjoittaa… Minusta tuntui silloin että laulujen kirjoittaminen on kummallinen tauti tai sairaus niinkuin mikä ruumiillinen tauti tahansa. Tahi paremmin: runoileminen on pahe. Pahetta tyydyttäessä tuntee nautintoa ja hekumallista onnea, mutta sitten — joskus jälestäpäin — seuraa kipu, kärsimys ja tyhjyyden tunne… Voi laulajapoikaa! Paljon hänellä on iloa ja autuutta laulunlahjastaan, mutta suruisia hetkiä on hänellä enemmän. Mutta minulle oli runopaheeni sangen rakas. Tosin kesken parasta nautintoani täytyi minun lähteä tänne Helsinkiin, tähän helvetilliseen Helsinkiin, missä vuosia olen surrut, missä usein olen kärsinyt kamalia hetkiä tuntiessani itseni täällä niin yksinäiseksi ja orvoksi.
Niin, tänne taas.
Ja alkoi se ikävä huoneenhaku. Kaksi vuorokautta laukkasin yksikseni ylös ja alas kymmeniä pääkaupungin portaita enkä mistään mieluisata suojaa löytänyt. Ehkä mieluisan olisin saanut, mutta tavattoman kallishintaisuuden takia ei sopinut ottaa. Vihdoin muutin erääseen pieneen puutaloon (Freedrikinkatu 21), tein kontrahdin ja noudin kapsäkkini asemalta. Mutta heti tunsin itseni levottomaksi ja yksinäiseksi… Ei! en viihdy tässä paikassa! Miksikä en? Tuolta seinän takaa kuuluu puhetta ja tunnen että se on sellaisten henkilöiden puhetta, joiden kanssa en sympatiseeraa. Tuotako räkytystä minun nyt täytyy kuunnella kevääseen asti?… Ja mitä tämä on? Loksutus, naksutus, räikeä raksutus seinän takaa? Minä hiivin sille kohdalle, josta se kuuluu. Jospa sen edes näkisi, mutta näkymättömänä ja kuuluvana on se kauhea. Se on suuri seinäkello, joka lyöpi tuntinsa kumea-äänisellä helinällä. Minä en voi olla sitä kuuntelematta! Tulee yö ja minä koetan nukkua ohuen peiton alla. Eikö vain käyne uhokin joka nurkasta? Minua vilustaa, minä värisen kuin koira ja kääntelen itseäni tuskissani vuoteella. Uneni on katkonaista ja kolkkoa. Kello 3 yöllä herään seinäkellon lyöntiin. Se riivattu kapine! Niin, niitä on vielä kaksi, toinen toisen seinän takana, mutta onneksi helisee ja raksuttaa toinen hiljemmin. Tätä en voi sietää, se minua kiusaa ja ärsyttää. Kuuntelen päivän valkenemiseen asti kellon lyöntejä… ja värisen vilusta. Ei, tämähän on surkeaa. Ja sisäovesta on ulko-avain poissa niin että on täytynyt heittää se auki, jotta palvelijatar aamulla pääsisi sisään… kummallinen järjestys — minun täytyy käydä nykäsemässä ovi kiinni, jotta en paleltuisi. Päätän mennä avaamaan sitten kun palvelijatar kolkuttaa…
On vielä pilkkopimeä, kun kuulen palvelijattaren kopeloivan ovea, mutta en viitsi mennä avaamaan. Odottakoon! Nyt vasta aloin näet saada unta. Jo melkein nukahdin…