Yhtäkkiä kuulen palvelijattaren aukaisevan oven salista päin ja tulevan tarjottimineen vuoteeni viereen. En huoli avata silmiäni, sillä minua väsyttää kovin. Palvelijatar kumartuu ja koskettaa varovasti rintaani, tunnen ihan selvään hänen kätensä kosketuksen. Ja minä avasin silmäni noustakseni ottamaan teetä. Säpsähdin kovin: eihän huoneeseen ketään ollut tullutkaan — olin ypöyksin. Sama harhakuulo ja harhatunne uudistui pari kertaa — eikä huoneeseeni ketään tullut. Pitkän ajan päästä vasta kuulin jonkun tulevan. Hypähdin avaamaan ja nyt se vasta oli palvelijatar todellisuudessa. "Katala paikka!" päätin itsekseni pukeuduttuani, ja riensin päätäpahkaa kaupungille uutta asuntoa tiedustamaan. Eineen syötyäni esitin tykyttävin sydämin talonrouvalle että minun nyt täytyy muuttaa pois, niin ikävää kuin se hänelle lieneekin. Pyytelin anteeksi — ja hän suostui. Mutta heti kun olin asian ratkaissut, aloin epäillä, teinkö viisaasti hyljätessäni asuntoni. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli kaikki mitä tarvitsin; maksu oli kohtuullinen ja ruoka näytti olevan hyvää ja maukasta. Tuossa niin mukava leposohva ja tässä keinutuoli. Ja seinäkelloihin ja puheenpärinään ehkä voisi piankin tottua?… Ja nyt juuri poismuuttaessani kannetaan sisään uusi rautasänky (jollaista olin pyytänyt), jossa on komeat, kovat patjat. Minua melkein kaduttaa, mutta lähden kuin lähdenkin kapsäkkeineni ajamaan uuteen asuntoon.
Kolmikulma 7 — pikkuinen huone maakerroksessa, kivijalassa. Yksi ikkuna pihalle päin. Ei ole keinutuolia! Kaksi vanhanaikuista halpaa taulua seinällä. Pieni divaani ja pari nojatuolia nurkassa, kaikki valkoisella päällystettyä, mutta kun tarkemmin tutkii, on se valkoinen — tahrattua. Piironki siisti ja sen päällä kunnollinen peili. Pöytä aivan pieni, vihreällä päällystetty kirjoituspöytä, mutta vanha ja vähän nuhruinen, siitä kuitenkin hyvä että siinä on laatikoita, viisi laatikkoa, tosin lukottomia. Pesukaappi moitteeton. Uuninpesä matalalla. Sänky puinen, mutta auttava. Lattialle naulattu ohut, pehmoinen, punainen kokomatto. (Tämä se minut vietteli). Oven päällä seisoo porsliinilevyssä nimi: M. Olander. Niin, eilen tänne saavuin. En tiennyt vähääkään, mitä väkeä tässä asui. Olin tietooni saanut ainoastaan että se on eräs neiti, joka huoneen vuokraa. Mutta samana päivänä kun tulin, sanoi neiti matkustavansa pois kahdeksi viikoksi. Pyysi etukäteen puolen kuukauden hyyryn. Kun minulle ensin oli pyhästi vakuutettu että huone todella oli lämmin, hiljainen ja hoito siistiä, uskoin ja maksoin etumaksun henkilölle, joka huonetta minulle oli näyttänyt ja jota olin luullut "neidin" piiaksi. Viimevuotisesta asunnostani kävin ajurilla noutamassa kaikki tavarani ja aloin laatikoltani purkaa. Ripustelin seinille omia taulujani, panin korottimet pöydänjalkojen alle j.n.e. Tuli iltahämärä ja silloin huomasin hämmästyksekseni ettei huoneessani ollut minkäänlaista lamppua eikä kynttilää. Tietysti lamppu olla pitää. Menenpä heti piioille sanomaan. Kolkutan erästä ovea etehisessä. Ei vastausta: aukaisen — se onkin kylmä kylpyhuone, pimeä. Kolkutan salin ovelle. Ei vastausta. Aukaisen. Ihan oven vieressä seisoo — päätön nainen, seisoo hievahtamatta kuni patsas. Vai niin, siis modisti on tuo vuokraajaneiti. Astun peremmä; siellä on toinen ovi. Kolkutan — ei vastausta. Mitä ihmettä, koko talo on tyhjä — yksin saan täällä kulkea miten tahdon. Mutta lamppu, lamppu, täytyyhän minun se saada. Missä ihmeessä on palvelijatar?… Tulee jo pimeä, mutta talossa vallitsee kuolemanhiljaisuus. Merkillistä, salaperäistä. Täytyy lähteä kynttilöitä ostamaan. Mutta ensin tietysti kynttiläjalkoja. Ja minä lähden; lukko ovessa juonittelee, rämisee, sisäovi ei pysy kiinni, paha merkki. Siinä rassatessani kulkee joku naisolento sivu ylempään kerrokseen. Häneltä saan kuulla että aavistukseni on tosi: täällä ei ole palvelijatarta! Ja neiti on matkustanut pois? Kukahan huonettani siis kahden viikon ajalla järjestää? Kuka puut kantaa ja lämmittää? Pitääköhän itse vuoteensa korjata ja muuta semmoista? Helsingissä! Maksetussa huoneessa! Ei tule kysymykseenkään että voisin saada asunnossani sokurinpalaakaan suuhuni… Synkkänä ja harmistuneena, mutta uteliaana palaan kynttiläjalkoineni ja kynttilöineni kaupungilta. Pakkanen paukkuu nurkissa. Huoneessani on kylmä. Sytytän kynttilät. Talo on yhä autio. Olen juuri laittautumassa lähteäkseni ulos kaupungille "korukirjailijain" kokoukseen, kun kuulen rasahduksen etehisen ovesta. Kurkistan huoneestani — ahaa, siellä on sama henkilö, jota olin pitänyt palvelijattarena ja jolle olin maksanut vuokran.
— Vai niin, tekö se olette. Mitä ihmettä kaikki tämä merkitsee: eikö talossa ketään asukkaan?
— Ei, kuuluu lyhyt vastaus.
— Kuinka luulette vuokralaisen toimeentulevan yksikseen! Olen täällä kolkutellut ja siunaillut ovien edessä, täällä saa vaikka kiljaista — ei ristinsielua kuulu. Mitä hullutusta se on? Ja kuka te oikeastaan olette?
— Minä olen täällä kulkenut fröökkinän luona neulomassa ja auttamassa.
— Mikä te sitten olette?
— Minä neulon eräässä makasiinissa puolelta päivältä…
— Ja kuka on sitten se neiti?
— Hän on oikea neulojatar.