Kello 9 aamulla kävelin Normaaliin. Kuuntelin ensi tuntini tällä lukukaudella luonnontieteessä II luokalla. Puhuttiin yölepakoista ja siilistä. Koko tunnin ajan haudoin mielessäni vain sitä että jospa heittäisin koko auskulteerauksen hiiteen ja pakenisin takaisin maalle. Ei minusta tänne ole! Ei mikään täällä minua viehätä. En saata enkä tahdo tehdä mitään koulun hyväksi. Minua iljettää kaikki, varsinkin ajatus taas ruveta kuuntelemaan venäjänkielen velttoa opetusta ja sitä punapartaista puoliryssää…

4 p. helmikuuta. — Illalla oli ilma lauhtunut ja sen mukana mielenikin. Palasin asuntooni kainalossani mytty ruoka-aineita ja omenia — aijon näet esi-isäin tapaan ruveta aterioimaan omassa huoneessani; tämä muistuttaa kasarmiaikojani. Puolen tuntia kammiossani istuttuani tunnen kovaa vilua — henkäykset näkyvät ilmassa. Jospa edes vuoteessa olisi lämmin! Sepitän pienen runon kylmällä sydämmellä… ja ryömin vuoteeseen. Tämmöistä tämä on — huone on auttamattomasti kylmä; minun ei pitäisi täällä asua, voin väleen sairastua enkä saata nytkään tehdä mitään pelkkien ulkonaisten olojen takia. Aamulla heräsin kovin kummalliseen päänkipuun, jota en ennen ole kokenut: tuntui kuin ei veri pääsisi päästä vapaasti virtaamaan muihin ruumiinosiin. Seinästä ja ikkunasta käy salainen uho. Alakuloisena nousin ylös ja läksin tavalliselle asialleni: Hufvustadsbladetia ostamaan. Parissa kolmessa paikassa kävin taas huonetta urkkimassa, mutta sopivaa ei löytynyt. Ei kannattaisi vielä muuttaakkaan tuon etumaksun tähden… Harmittaa että kerkesin purkaa kaikki tavaralaatikkoni… Auskulteeraamisesta ei puhettakaan…

Viereiseen kylmään saliin on ilmautunut ihmisiä, joiden puhe selvästi kuuluu huoneeseeni. Talo ei siis enää ole autio. Mutta aikani kuluu tyhjään, koska on mahdoton mihinkään ryhtyä ja rahani hupenevat hirveää vauhtia. Eiköhän olisi viisainta jättää kaikki ja matkustaa pois — iäkseen. Ketäpä se liikuttaisi? Hiukan kummasteleisivat tuttavat — sitten unohtaisivat. Kukaan ei tiedä neuvoa. Kukaan ei oikeastaan välitä. Kaikki ovat itsekkäitä ja kukin elää omia tarkoituksiaan varten. Ymmärrän hyvin että jokainen on oman onnensa seppä. Vaikea on kuitenkin oppia ajattelemaan ettei kukaan "minusta" välitä ja että se on kaikille samantekevä, miten minun käypi ja miksi tulevaisuuteni muodostuu! Sydämmeni on raskas, eikä ole kenelle sen voisi tyhjentää. Surullisimpina hetkinä on minusta kaikki toimintakyky poissa — kaikki on mykkää ja vaikenevaa, sillä en voi edes kynään tarttua, jota jos voisi, niin se lohduttaisi. Täksi illaksi muistan olevan kuulutetun auskultanttien kokouksen. En aijo sinne mennä. En tahdo enkä kykene "kasvatusopillista" esitelmää pitämään…

6 p. helmikuuta. — Eilen, kun oli Runebergin päivä, harhailin levotoinna pitkin katuja haluamatta tavata tuttuja tai ystäviä; mieleni oli synkkä. Kävin katsomassa taas erästä asuntoa, jonne aijon muuttaa tästä kylmästä kammiosta. Kunpa sielläkään viihtyisin. Illalla olin teatterissa ja istuin partterilooshissa. Partterilla oli muutamia tuttuja ylioppilaita, ne nyökyttivät minulle päitänsä, mutta minä tuskin tunsin, keitä ne olivat. Mitähän ne minusta ajattelevat? — tietysti luulevat…? Mutta mitä syytä minulla olisi olla ylpeä? Kärsinhän juuri siitä että olen huonompi muita… Ensi rivillä istui Tantus Kvantus, josta tänäpäivänä oli parjaava pätkä Matti Meikäläisen kirjeessä. En ole maalta tultuani hänen luonaan vielä käynyt. Minulla on omat tunteeni suhteestani tähän nuoreen neroon… — Tänään oli minulla virkatunti venäjänkielessä, koska aineen opettaja oli jonnekkin matkustanut. Oli läksynä taivutettavana ryssäksi 'vanha kauppias' 'vanha koira' ja 'vanha kynä'. Oppilaat rähisivät ja vastailivat tahallansa väärin.. Lopussa minua heidän tuhma vallattomuutensa kiusasi, vaikka olin koettanut nauraa heidän mukanaan. Tämmöistäkö olisi olla tämän kirotun kielen opettajana? ajattelin ja tunsin kummallisen piston sydämmessäni. Eikö minulla ole vaikutusvaltaa noihin oppilaisiin? Eivätkö he minua vähääkään kunnioita? Eikö olemukseni heissä herätä minkäänlaista myötätuntoa? Jos ei, niin onhan kauheaa antautua pedagoogiksi. Toisen tunnin olin ylemmällä luokalla ja annoin kirjoittaa venäjää erään kappaleen mukaan, jonka aineenopettaja oli lähettänyt. Siinä oli oppilaille paljon uusia sanoja. Kirjoitin ne taululle. Yhdessä sanassa erehdyin itse. Semmoista muotoa ei koko kielessä ollut olemassakaan. Epäilin itsekkin sen antaessani. Nyt minua hävettää. Mitä aineen vakinainen opettaja tästä sanonee. En kerskailekkaan osaavani kieliopillista venäjää. Siinä olen heikompi jokaista oppilasta. Sydämmen ja tunteen kieltä vain olen oppinut venäjäksi käyttämään. Tieteellinen kieli minulle on terra incognita.

7 p. helmik. — "Pedagoogin pitäisi olla iso ja ryhdikäs mies", virkkoi minulle tänään palatessamme koululta eräs nuori kandidaatti, joka on samassa kadotuksessa kanssani. Hänellä näet on 9 tuntia viikossa sijaistunteja realilyseossa, mutta oppilaat eivät kuulu häntä tarpeeksi respekteeraavan; tämän syyksi arveli hän vain sitä että on pienikasvuinen ja hinteläruumiinen mies. Ison miehen sitävastoin ei tarvitse muuta kuin vähän kämmentään käännähyttää ja hiukan kulmiaan rypistää, niin häntä jo ääneti kunnioitetaan. Mutta hintelä ja pieni opettaja, vaikka kuinka pihertää ja puhkaa että "siivolla pojat", niin se ei moneksi sekunniksi tepsi.

* * * * *

Mikä on kutsumukseni? Mikä on elämän-urani? Minä kuljen siellä normaalilyseossa puolikuolleena, uneksivana olentona, harvoin kuuntelen mitä tunnilla puhutaan, istun itseeni vaipuneena miettien ja haudoskellen sielussani sitä mitä aina olen miettinyt: "Mikä on tarkoitukseni? mihin kelpaan? mitä pitää minun tekemän että tekisin sitä mikä minun yksilöllisyydelleni on elämän arvoista? Enkö tee väärin että täällä istun ja tylsänä tuhlaan aikaa? Jokainen tunti tappaa minua — mitä minua liikuttaa mitä opettaja sanoo ja selittää tai mitä oppilaat vastaavat? mitä minua liikuttavat opinnot, koulu ja tietosivistys? niissä ei minulle itsellenikään koskaan ole ollut elämää. Muistan että itse koulupenkillä olin kuin masina, joka säännöllisesti käy ja tekee mitä tarvitaan. Olin ahkera oppilas, joka kotona luki läksynsä ja koulussa piti kunnianaan ne osata. Ja niin vuodet vierivät ja minut päästettiin aina ilman ehtoja luokalta luokalle, mutta viisautta eivät minussa opettajat osanneet kehittää — eivät ne aavistaneet (tai eivät tahtoneet sitä tietää) että edistymiseni ja vastaukseni olivat papukaijan oppia, jolle sisäinen olemukseni oli kokonaan vieras. En oppinut siellä itsenäisesti ajattelemaan, en saanut siellä mitään mikä sieluani olisi innostanut; ei mitään hyvää itua, joka olisi versonut ja kasvanut, minulla ole koulustani. Koulu iski ensimmäisen parantumattoman haavan minuun, yliopisto ja kandidaattitutkinnon lukeminen iski minuun lähes kuolettavan iskun — oli tehdä minut hulluksi turhuudellaan, ja tämä pedagoogiksi-aikominen aineellisen hädän tähden — se minut maahan masentaa! Ikäänkuin läähättäen ja verissä-silmin makaan minä seljälläni katsellen kohti sinitaivasta ja huutaen kärsivän sieluni pohjasta: 'Lapsuuteni Jumala! elä ole julma minua kohtaan, vapauta minut kerrankin pitkän orjuuden kahleista ja anna minun elää ja virkistyä puhtaan luontosi helmassa, sillä minä näännyn ja lakastun ja elämäni menee tyhjään täällä, jossa tyhjyys vallitsee! Taivas, sinipuhtoinen taivas, sääli minua, sillä olen luonnon lapsi, joka haluan elää korkeita tarkoituksia varten'…!"

Ei taivas minua kuule, ei lapsuuteni Jumala minulle enää kuiskaile… Kuka siis minua neuvoo? Kuka antaa minulle merkin, mitä minun on tekeminen etten turhaan eläisi? Kuulen äänen, vienon äänen syvältä sisästäni kuiskaavan: "Olet syntynyt herkkien tunteiden lapseksi, tulkitse ne tunteesi synnyinmaasi hyväksi — siinä sinun elämäntehtäväsi! Elä katso aineellisia etuja, elä pyri virkoihin, jos et niihin voi omistautua, jää mieluummin köyhäksi kitujaksi, mutta pelastetulla sielulla — ennenkuin aineellisesti hyvinvoivaksi, mutta tyhjentyneellä ja rikkilyödyllä sydämmellä. Tee nopea päätös ja heitä tämä helvetillinen laitos — palaa maaseuduille, sinne, missä Jumalan kirkas päivä vapaasti tuntureille paistaa ja jossa korkea havumetsä ympärilläsi humisten syvää suomalaista virttänsä veisaa. Sillä siellä on elämä, missä on luonto ja terveys!"…

Tätä kirjoittaessani kello 1/2 10 illalla kuulen yhtäkkiä kolkutusta oveltani ja kun olen vastannut "astukaa sisään!" pistää sieltä ovesta naisen pää, joka peljästyneenä kysyy ruotsinkielellä:

— Onko herra nähnyt tai kuullut kenenkään tänään menevän sisään saliin?