Kysyy toiselta, joka ne luettelee: indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi.
Opettaja (närkästyneenä oppilaalle, joka erehtyi): Siin' on mies, joka ei tiedä mitä moodit ovat! Sehän kuuluu jo yleiseen sivistykseen! Sitä ihmistä pidetään vähän sivistymättömänä, joka ei tiedä mitä moodit ovat. Muista nyt se!…
(Sic!)
11 p. helmikuuta. — Lauvantai- iltapäivä. Lauhkea, pehmoinen talvisää. 25 tuntia olen nyt istunut "kuritushuoneella" — neljäs osa noista 100:sta tunnista, jotka vaaditaan siis kuitattu.
Se on suurimmaksi osaksi idiotiseeraamista tuo opetuksen kuunteleminen. Varsinkin tunnit puolelta päivin. Silloin uuvuttaa. Tekisi mieli panna pitkäkseen penkille, jolla istuu. Kieliopetuksen kuunteleminen on mitä kuivinta olla voi. Ijänkaikkista päätteiden, sijojen, sukujen, verbien ja adverbien jankkaamista ja tankkaamista… Mitenkä kuuluu nominatiivi? Mitenkä on monikko tästä sanasta? Mitä sukua on tämä sana tässä kielessä? Miksikä se on neutria? Mikä on nyt neutrin pääte yksikön nominatiivissa?…
Tämä kaikki se nyt kuuluu "yleiseen sivistykseen"! Tätä tämmöistä jauhetaan oppilaiden aivojen avulla vähintään 8 vuotta koulupenkillä. Täytyyhän tuntea kielioppia, jos mieli oppia kieltä oikein! Niin sanotaan. Ja sen, jolle kieliopin lukeminen on tympeää ja ikävänitkettävää, senkin täytyy, ei auta. "Kun on kerran koulussa, niin täytyy!"
* * * * *
Minulle on kielioppi kuin kuluttava tuli; Koulupoikana muistan sitä lukeneeni niinkuin muutkin, latinankieliopin muistan osanneeni monin paikoin ulkoa. Sitten tulin yliopistoon. Sain uudelleen lukea suomen- ja venäjän kielioppeja, vieläpä latinankin. Nyt kaikki tuo tuntui minusta sanomattoman tympeältä. Mutta niitä vaadittiin; täytyihän suorittaa tutkintoja; täytyi lukea kielioppejakin. Ja minä luin. Luin päiväkausia, ei, luin viikkoja, jopa kuukausia kielioppeja — ja tulin aivan tylsäksi. Kauhistuneena huomasin itsekkin että minun oli mahdoton lukea kielioppia; ymmärsin tuskin yksinkertaisinta sääntöäkään enää. Minun täytyi pinnistämällä pinnistää järkeni kiintymään kielioppiin, mutta se, minkä yhtenä päivänä olin saanut muistiini, se hälveni jo seuraavana. Itku kurkussa luin kielioppeja. Mutta turhaan. Minun oli mahdotonta omistautua viideksikään minuutiksi kieliopille — sen jälkeen kun olin saanut vapauden lyyryn. Tutkinnoissani en tiennyt kieliopista mitään, minulle naurettiin ja minua kummasteltiin. "Tämähän kuuluu jo kouluasioihin!" sanoivat professorit. Oletteko ensinkään repeteerannut kielioppia? — Olen, vastasin minä aina varmasti. — Mutta ei se siltä näytä! Tuskinhan tiedätte mikä lauseessa on subjekti ja mikä predikaatti!
Ja minulle annettiin reppuja kieliopeissa. Mutta reput eivät auttaneet. Minulle naurettiin ja minua haukuttiin. Minua väitettiin valehtelijaksi etten muka ollut lukenut… Oh, minä kärsin sisässäni kovat tuskat. Jos ei minulla siihenaikaan olisi ollut jotakin ystävää, joka minut ymmärsi ja minua auttoi, niin olisin lausunut ikuiset hyvästit yliopistolle, joka minun Helsinki-elämässäni on ollut helvetti — sillä muuta helvettiä ei minulla pääkaupungissa koskaan vielä ole ollut — tähän asti. — - —
14 p:nä helmikuuta. — Laskiaistiistai. Kirkas päivä paistaa. Kouluilla on lupa. Erityisiä ylioppilasyhdistyksiä juhlailee "naisten kera" Alppilassa. Sadottain vaeltaa hiihtäjiä kaupungin satamaan ja Eläintarhan metsiin.