Minulla ei ole mitään ohjelmaa. Tunne sanoo että minunkin tänään pitää jonnekkin mennä — tehdä retki jonnekkin ja jonkun kanssa, "pitää hauskaa" luonnon helmassa tai iloisessa seurassa, saada siten mieluinen muistelma tulevaisuudelle — tästäkin päivästä…
Astelen aamiaiseltani pitkin esplanaadia. Jaa, tänään ei täällä kulje mitään karnevaaliakaan, mieliala maassa ei sitä salli, onhan näet nuot ylimääräiset herrainpäivät, jotka viettävät haudanhiljaista, joskohta merkityksellistä elämäänsä. Ei karnevaalia, ei mitään julkista, remuavaa leikkiä. Niin, vaan nyt on kuitenkin laskiainen — ja johonkin mennä pitäisi. Kouluajat muistuvat mieleeni. Siellä Peräpohjolassa aina laskiaisaamuna poikaparvessa hiihdettiin jokivartta ylöspäin — johonkin Junttilaan tai Runttilaan, ja laskettiin mäkeä jyrkistä törmistä. Ja päivällisiksi tultiin takaisin kaupunkiin, mutta iltapäivä laskettiin kelkkamäessä "tipojen" kanssa. Silloin oli elämän virkeyttä! Kasarmiajoilta muistan myös laskiaisvieton. Punssipullot taskuissa silloin marssittiin Punttilaan Eineettömään vatsaan hulautettiin viekas neste. Päähän se kihahti, ja ensi kerran elämässäni lienen silloin ollut humalassa. Muistan että se oli sanomattoman lystiä sekä itselleni että varsinkin muille tovereille. Lienen ollut vilkas silloin, puhellut paljon, laulanut, pysäytellyt outoja sotamiehiä kaduilla ja selitellyt heille jotain — ja hekin riemastuivat ja nauroivat. Se oli kaikki niin lapsellisen puhdasta! Ja lyseolaisten mäessä lienen kulkenut toverien kanssa käsikynkässä — ja taas laulanut. Taisin olla hyvin rohkealla tuulella. Mutta mitään tuhmuutta en tehnyt, ei ollut halukaan pahaan, hyvään vain. Iltapimeässä muistan hiipineeni illalliselle johonkin tuttuun taloon, joidenkin tätikultien luo, jotka eivät mitään huomanneet. Muistelenpa että pienet sisareni olivat ihmeissään ja iloissaan että minäkin sinä iltana olin niin iloinen, niin puhelias ja avosydämminen… Voi menneitä aikoja! Muistoina ne nyt vain silmieni edessä häämöittävät…
Olen kävellessäni saapunut ylioppilastalolle. Sinnehän askeleet tavallisesti johtavat, kun ei ole varmaa päämaalia, mihin mennä. Siellä selaillaan sanomalehtiä ja katsotaan aina jonkunlaisella tuhmalla uteliaisuudella, olisiko mahdollisesti kirjettä kirjetaululla. Kirjettä tietenkään ei ole; kaikki kirjeet saapuvat omalla osoitteella. Suomettaressa yhä näkyy Kyösti Kamalan raivohulluja selityksiä ja vastauksia Tantus Kvantukselle. Nekin jo väsyttävät. Uskaltaisiko telefooniin? — 75 03 — Soitettu! Kiitos! Onko se tohtori Tavi? — On. Terve mieheen, se on — ahaa, terve, terve… — Kuule, onko teillä mitään ohjelmaa täksi päiväksi siellä, sinulla ja rouvallasi? Ettekö lähde Alppilaan? — Ei nyt sovi… ei meillä ole mitään ohjelmaa… minä olen kylmettynyt… en voi mihinkään lähteä…
Siinä nyt oli. Kyllähän he kohteliaasti aina käskevät talossa käymään, mutta koskaan eivät tarkoita että juuri sillä hetkellä sopisi!
Voisihan tosin telefonoida toiseenkin paikkaan, mutta kun ensimmäinen yritys menee myttyyn, niin se jo mielen masentaa. Kuitenkin riennän läheisen naapurini, maisteri Hento Ivalan luo. Mutta hän ei ole kotona. On tietysti luikkinut juhliin savokaksariensa kanssa?… Luovun vähitellen kaikesta ohjelmasta. Sydäntä karvastelee, mieliala käy kärsiväksi ja alakuloiseksi. Tunnen taas olevani hyljätty. Ei ole minulla toveria. Entiset toveruudet ovat aikoja rauenneet. Entisiä luokkakumppaneita on pari- kolme kaupungissa — en tiedä yhdenkään asuntoa. Ja jos tietäisinkin, tokkopa menisin. Heillä on eri mailma kuin minulla. En heidän parissaan viihdy. Ainainen uneksija! Joka aina haaveilee nuorista, kauneista, reippaista tytöistä — sellaisten kanssa tämä päivä muka viettää pitäisi…
Laskiaistiistai? Istuskelen autiossa asunnossani miltei koko päivän. Järjestelen tavaroitani ja kuljetutan ne ajurilla uuteen asuntoon, jonne huomenna aijon muuttaa. Siis kolmanteen kortteeriin. Viihtyneekö sielläkään? Minun täytyy tästä elostua, muuten kuolen suruun. Nuori elämä, kuinka tyhjä sinä useimpina hetkinäsi olet! Kenellä muulla minun iälläni ja minun asemassani lienee niin vaikeaa elää ja olla… Huomenna taas kello 8:lta koetan keretä koululle. Täytyy uutterasti kerätä tunteja, jotta ajoissa pääsisi helpommalle…
15 p. helmikuuta. Kasarminkatu… vastapäätä Kaartin kasarmia. Nyt olen uudessa asunnossani. — Aamulla noustessani entisessä majapaikassani, tunsin pääni omituisen raskaaksi. Kuitenkin pukeuduin kiireesti ja riensin koululle. Ulkona vallitsi sankka, kostea sumu. Päätäni kolotti kovasti. Tulin auskultanttien huoneeseen, rukoukset oli juuri pidetty tunnit olivat alkamaisillaan. Vaivuin kuni ukkosen lyömänä tuolille — onneksi ei huoneessa sattunut olemaan muita. Ei! minun oli mahdoton tässä tilassa jäädä opetusta kuuntelemaan. Riensin siis ulos. "Tulen tunnin päästä takaisin", arvelin. Kävelin ympäri kaupunkia sumussa. Mitä ihmettä, päänkipu yhä vaan lisääntyi. Tunsin heikkeneväni ja vaikka kuljin hiljaa eteenpäin, tunsin hengästystä. Hornako päähäni on iskenyt? Kirottu huoneeni, kirottu kammioni! Tietysti kaikki oli sen syy. Illalla olin terveenä paneutunut levolle ja yön olin nukkunut jotenkin hyvin. Että tämä nyt piti sattuakkin juuri viime aamuna! Kuljin torin sivu, josta aina ennen olin ostanut omenia. Tällä hetkellä inhosin kaikkea suuhunpantavaa. Palasin asuntooni, heittäysin seljälleni vuoteelle. Kaikki turhaa. Päänpakotus yhä kasvoi. Kello oli jo yli 9. Siis toinenkin tunti mennyttä kalua. Olenhan kipeä, en voi mennä kouluun… koko päivänä. Tuntui kuin vasaralla taottaisiin pääni sisässä, korvissa kumea humina. Varmaan on veri sulkeutunut päähän eikä pääse alaspäin tavallisia laskimoitaan (kun sitä pitää olla niin tuhma tuossa terveysopissakin). Koetin hieroa päätä ja niskaa, ohimoita ja otsaa. Lyijynraskas on pää. Tunnen sellaisia tuskia että tekisi mieleni huutaa. Joko kuolemani hetki lienee tullut? Kurjaa, jos täytyy näin epämiellyttäviin tuskiin kuolla. Nousen varovasti ylös, päätä viepi ja viipottaa. Katson kuvastimeen. Silmissäni omituinen kiiluvaisuus, otsa kiiltäväntumma… Rupean tukkimaan viimeisiä tavaroitani kapsäkkiin. Sitä tehdessä rupeaa ylönannattamaan, täytyy taas viskautua vuoteeseen. Siten makaan monta tuntia niin heikkona että tuskin omaa hengitystä kuulen. Värisen vilusta. Olen sairas ja työhön kykenemätön. Kuinka on mahdollista että näin äkkiä olen heikontunut? Eilen vielä riemastutti puristella omia nyrkkejään…
Astelen taas kaupungille. Päätä porottaa yhtenään. Ostan yliopiston apteekista pari kiniinikapsellia ja nielaisen toisen ylioppilastalolla. Kunhan eivät liene erehdyksissä antaneet kuolettavaa myrkkyä, arvelen, ja rupean odottamaan vaikutusta. Jos se on myrkkyä, niin kuolen — keikahdan tähän lukusalin lattialle? Siitä tulee harvinainen tapaturma. Huomenaamuna siitä jo lehdet kertovat. Ja minusta kirjoitetaan lyhyt nekroloogi. — Suomalaiset lehdet mainitsevat suopeudella — tunnen sen vaistomaisesti. Minua mainitaan kuolinilmoituksessa "nuorena runoilijana"… tulen kuolemani kautta enemmän huomatuksi kuin elämäni… Kuluu puoli tuntia; jos se olisi ollut myrkkyä, niin se jo olisi tapahtunut. En siis tarvitsekkaan kuolla. Päinvastoin tunnen itseni paremminvoivaksi. Lähden ulos. Sumut kaupungilla alkavat haihtua. Lauha leppoinen ilma. Päänpakotus laimenee. En ole pannut ruuan palaakaan suuhuni koko päivänä. Syön siis vankan aterian, vaikka varovaisesti — ja lähden kapsäkkeineni, kanteleineni ajamaan uuteen asuntoon.
Iltapäivällä on auskultanttien kokous. Olin siellä, mutta väsyin. Minun oli mahdoton tajuta, mistä siellä puhuttiin. Se tuntui kaikki mitä kuivakiskoisimmalta ja turhanpäiväiseltä filosofialta, sellaiselta, josta ei ole hyötyä elämässä elävälle opettajalle. Läksin sieltä ennen muita…
* * * * *