Uudessa asunnossani on minulla tilava huone kaksine akkunoineen. Mutta lamppu on huono — se on kuin saunatuiju maalla ja valaisee heikosti, väliin se savuaa. Olen puhunut uuden lampun saamisesta emännälle, mutta ei hän vielä ole mitään luvannut. Huoneeni minua miellyttää ainakin yhdessä suhteessa: tässä on fortuska — siitä saa yöksi raitista ilmaa. Alan olla jo entiselläni. Jumalankiitos! Surkeaa on olla sairas. Armahtakoon taivaan enkeli niitä, joilla aina on kipuja!…
16 päivä helmikuuta. — Nukuin hyvin ja heräsin jo kello 7. Päivälehti tuotiin. Virkeänä ja tuntematta jälkiäkään päänkivusta astelin koululle. Istuin siellä 5 tuntia. Minulle ilmoitti venäjänkielen opettaja että jos tahdon ja haluan, niin saan heti vikariaatin entiseltä venäjänkielen opettajaltani samassa kaupungissa, jossa 6 1/2 vuotta sitten vielä istuin koulupenkillä. Hän maksaa verrattain hyvin: noin 300 markkaa kuukaudelta, työtä on 26 tuntia viikossa, luokat pienet…
Vai niin, ajattelin, — nyt se siis opettajaurani alkaisi, jos sen antaisi alkaa. Houkutus on suuri — rahaa tarvitsee. Ja minä kuvailen jo itseäni siellä entisten opettajaini joukossa: nuorena maisterismiehenä ja "nimen" saavuttaneena nuorena kynäilijänä. Onhan se jotain! Rehtori tietenkin kohtelee isällisellä ystävyydellä, luulee minua hyvilläkin tiedoilla varustetuksi ja pitää minua sitäpaitsi totuuden puolesta taistelevana miehenä — olen näet sattumalta kuullut että hän eräälle henkilölle runojeni suhteen kuuluu lausuneen että: "hjaah, se poika oli koulunpenkillä peräti umpimielinen ja hiljainen, mutta jo silloin havaitsin että pojalla on — hyvä sydän!" Minua hävettää… Ja "Ropsa" maisteri, se rähisevä matematiikan opettaja katsoo minut tietysti jo vertaisekseen, lyöpi hartioille ja muikeasti vääntäen suutansa ja siristäen poliisisilmiään tokaisee: "kä, kä, kä… kuules sinä veliveikkonen, mennääns pikku-ryypylle Susiköökiin!" ja kaikki "entiset välit" kuitataan virkatoveruuden yhdenvertaisuudella. Ja sitten minut tietysti viedään entisten opettajain perheisiinkin, minulle tarjotaan illallinen, minut istutetaan rouvan ja herra opettajan väliin ja ystävällisesti hymyillen lausuu rouva että: "maisteri tekisi niin hyvin ja ottaisi lisää… eikö maisteri halua silakkaa… maisteri on varmaan siellä Helsingissä tottunut toisenlaiseen?" Maisteri, maisteri, joka paikassa vain maisteri! Ja se lausutaan ja kuiskitaan niin ihmeen koreasti että oikein sydäntä vihlaisee. Ja sitten: jos ei joku jossakin seurassa satu tietämään, mikä ilmiö se nuori sijaisopettaja on, niin ne, nuot pedagoogien rouvat ja muut supattavat seljän takana niin ihmeen ihanasti: "no etkös tiedä, sehän on nuori maisteri… hän, joka on kirjoittanut… ja hänhän on minun mieheni entisiä oppilaita"… "Ahaa! kuuluu toisen kuiskaus, vai hän se on: esitä minut hänelle!" Ja minut tietysti esitetään kaikille kaupungin naisille…
Voisin jatkaa tätä ihanaa kuvaa hyvinkin laajasti. Kaikki seikat huomioon ottaen on se todellakin sangen houkutteleva ja nuoren maisterismiehen itserakkautta kutkuttava. Tiketti rautatien päähän, hyvä kuraassi — ja tästä ainaisesta surkeilijasta tulisi äkkipäätä kunnianarvoisa v.t. kolleega valtionlyseossa. Tietämättömyys peitettäisiin mahtavalla rykimisellä — oppimattomuuden korvaisi nenäkakkulain oppinut kiilto… Päiväkirjani vaatii nyt kuitenkin ilmoittamaan että minä tähän edulliseen tarjoukseen, heti sen kuultuani, vastasin jyrkästi kieltämällä. En! tuli suorastaan tunteesta ja se tunne toivoakseni puhui totta, napiskoonpa järki kuin sitä vastaan.
* * * * *
Samana päivänä, illan tullen.
Tulen kaupungilta, jossa parin-kolmen toverini kanssa olen kauvan kuljeskellut ja istuskellut ylioppilastalolla. Yhteisenä puheenaiheena oli se kamala manifesti, jonka tänään kerrotaan saapuneen Pietarista. Että nyt ei enää muka ole Suomen Suuriruhtinaanmaata, että kansamme kaikki itsehallinto nyt on katkaistu, että tästälähtien valtijaamme itsevaltias käsi mielinmäärin ohjaa olemustamme…? Senaattirakennuksessa sanottiin paraikaa palavan tulien: Siellä senaattorit pohtivat tullutta Julistusta… lauvantaina se vasta kuulenma sanomalehdissä kerrotaan.
En tajua paljon poliittisia asioita. En nähtävästi ymmärrä näiden tosien huhujen kauheaa merkitystä, josta muut puhuvat.
Minusta tuntuu vain että kaikki käy hyvin. Ei meitä suomalaisia sudet syö. Yhtä sitkaasti kuin vähitellen olemme tulleet sivistyneeksi kansakunnaksi, yhtä sitkaasti ja paljon sitkaammastikin meidät muutetaan muukalaisiksi — niin, muutos on kerrassaan mahdoton! Tuntoni se näin sanoo.
Vai lieneekö tuntoni tällä kertaa väärä? Onko Suomen kansa poljettava sortajain jalkain alle? Mitä on historiallinen laki? Kuka johtaa kansojen kohtalot? Riippuuko tuhansien ja miljoonien onni tai onnettomuus yhdestä ainoasta henkilöstä, joka on sielultaan ja ruumiiltaan sairas (kuten huhutaan), vai onko Jumala, tuo tuntematon voimien voima, kaiken takana? Ja kaikki mitä tapahtuu, tapahtuuko vain Hänen tahdostansa? Onko Piru helvetistä laskettu irti Suomen kohtaloa kourailemaan kuni mitäkin saviruukkua, joka kolauksen saatuaan hajoo pirstaleiksi?…