Yö on hiljainen talviyö, ei kuulu tuulen tohinaa, sää on suopea ja lauha. Eikö ukkonen luonnossakin jyriseisi ja salamat sinkoileisi, jos Suomen kohtalo todella nyt tärisee? Eikö tulisi maanjäristys ja aukeaisi ammottava repeämä, jonka kuiluun kaikki vääryys ja ilkeys upotettaisiin? Tuntoni sanoo: "ollos huoleti, viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
17 päivä helmikuuta. — Aamulla kun tulin normaalikoululle, tapasin auskultantteja yhdessä ryhmässä erään tohtorin ympärillä. Ylikerroksessa pidettiin paraikaa aamurukouksia. Tohtori nähtävästi oli puhunut siitä. Keskustelu kävi puoleksi kuiskaavalla äänellä, kaikkien kasvoilla ilmaantui totisuutta ja jännitystä. Se on totta, sanottiin niille, jotka vielä eivät asiasta tienneet. Koko päivän vallitsi koululla erityinen "stimmung" — kokoonnuttiin ryhmiin. Aamulla en ollut saanut Päivälehteä. Siis painoeste! Ja koululle tultua kuulin että U. Suomettarella myös oli painoeste. Sananvapaus siis kielletty. Puhuttiin kahden suurimman lehden lakkauttamisesta… — Iltapäivällä vasta ilmestyi Päivälehti — johtava kirjoitus oli kokonaisuudessaan poispyyhkäisty. — Felix Faure kuollut eilen illalla kello 10. Mielenosoituksia ja kapinoita siellä täällä mailmalla. Ajat levottomat. Suomen kadettikoulusta ehdotettu spesiaaliluokat pois — kaikki venäläiseen henkeen. Päivälliseltä tullessa näin senaattori Yrjö-Koskisen "Suomitiellä" erään toisen kanssa. Säälien katselin ukkoa. Minusta hän tänään näytti raihnaiselta ja askeleet näyttivät horjahtelevan. Miksi? Miksi? —
Emäntäni kertoi minulle tänään unen, jonka sanoi nähneensä kolme vuotta takaperin. Oli nähnyt koko mailman — läpikuultavana. Yksi paikka vain oli läpikuultamaton. Se oli senaattori Mechelinin asunto, unessa ikäänkuin palatsi. Maanalaiset telefoonit kulkivat palatsiin. Balkongilla oli senaattori kiireesti kävellyt edestakaisin. Sitten oli tullut räätäli ja tuonut senaattorille — mustat vaatteet. "Nyt minä tiedän", selitti emäntäni totisella naamalla, "että uneni on toteutunut; senaattorilla on nyt surupuku. Mutta hänen palatsinsa yksin seisoo läpikuultamattomana." Häneen sanoi emäntäni luottavansa "Siinä se on mies!" — Ennenkin emäntä oli nähnyt valtiollisia unia, jotka olivat käyneet toteen. Ennen Aleksanteri II:en murhaa oli hän nähnyt unessa kaksi lasikruunua kulkevan taivaalla. Ne pysähtyivät Venäjän kohdalle, Pietarin päälle, muuttuivat auringoiksi, vaan sitten niistä yhtäkkiä rupesi tippumaan punaista verta. Ja kohta senjälkeen ammuttiin Suuriruhtinaamme…
Tänä iltana menen Ibsenin "Brandia" katsomaan Suomalaiseen teatteriin taiteilijatar X:n kanssa, joka oli pyytänyt hankkimaan itselleen piletin.
18 p. helmikuuta. Pohjalaisten suuri arpajaisjuhla. Tulin kotiin 1/2 2 yöllä. Mieliala sielläkin oli isänmaallinen. Voitin erään nuoren neitosen onnella yhden yhtä hohtavan voiton kuin ovat hänen timanttisilmänsä…
19.II. MONOLOOGI.
(Sulkumerkkien välissä).
Toverit ja ystävät! Kauan olen seurassanne kannellut kiveä povellani kärsien salaisesti kovia tuskia. Kauvan on huulillani leikkinyt sanoja, jotka sieluni surussa olen tahtonut huutaa teille ja koko mailmalle, mutta olen ne aina hillinnyt, alentuen edessänne raukkamaiseksi hölmöksi, joka vain pilkkaa ansaitsee. Mutta nyt tulkoon suhteellemme loppu. En voi enempää kestää enkä hetkeäkään elää, ellen saa sanotuksi sitä mikä sydäntäni karvastaa ja elämäni rauhan rikkoo. Että ihminen, joka on varustettu heikoilla järjenlahjoilla, mutta herkillä tunteilla, itse ei ole syypää siihen, miksi hän olojen pakosta on kehittynyt ja että hänkään ei ole halveksittava kipuna luomisen suuressa kruunussa, sen minä tällä hetkellä yhä selvemmin tunnen, koska suru omasta kykenemättömyydestäni minua painaa ja silmäni itkevät kateuden kuumia kyyneleitä. Te ystävät nauroitte lahjattomuudelleni ja sivistykseni pintapuolisuudelle, mutta sanon teille vasten kasvoja: elkää luulko että ihmisen onni ja arvo riippuu siitä, missä määrin hän on kokonainen kulttuuri-ihminen, jolla on elegantit ulkonaiset käytöstavat tai vissi annos poliittisia tai kirjallisia tietoja. Se tuli, joka olemuksessanne palaa ja jota kutsuttanee terveeksi järjeksi, se sama tuli on muuttuva teille kostontuleksi niin pian kun te säälimättä pilkkaatte sitä, jolla tätä tulta ei ole. Sillä tietäkää että sama korkea voima, joka antoi teille järjen, salli minulle tunteen, jonka juuret kasvavat jumalaisessa maaperässä… Kauvan olen seurassanne vaijennut ja äänetönnä niellyt karvaita paloja, mutta nyt tiedän ja näen että tästä hetkestä en enää kuulu seuraanne, josta minulla ei ole muuta kuin kärsimystä ja tuskaa. Ystävät! Minä käännyin puoleenne lohdutuksen toivossa, koska elämä minulle oli taakaksi muodostunut, mutta te ette sitä olleet huomaavinanne, vaan lisäsitte yhä taakkaani. Te löitte lyödyn mieltä ja särjitte särjetyn sydäntä ajattelematta, kuinka kipeästi se kipeään nuorukaiseen koski. Ei ole minulla enää toivoa että millään tavoin olisitte apuna täyttämässä sitä tyhjyyttä, joka sielussani mustana ammottaa, vaan yhdessä-olomme päättyköön vihdoinkin, sillä olemme liiaksi erilaisia kasveja luonnon taimitarhassa ja tarkoituksemme käyvät eri suuntiin. Jääkää hyvästi ja naurakaa keskenänne kummallista toveria, jonka kanssa ennen suvaitsitte olla likeiset tuttavat ja kutsua häntä ystäväksenne, jota hänkin herttaisimpina hetkinä teistä luuli. Ne hetket olivat sokeuden hetkiä ja niitä itkien kiroilen, sillä ne ovat minua paljon, paljon pettäneet. En ymmärrä teitä ettekä te minua. Puristan viimeisen kerran kättänne ja käyn kotia itkusilmin, povi täynnä myrkkyä. Ja salaan ikuisiksi ajoiksi sen hellyyden, joka kaiken katkeruuteni alla piilee…
20 p. helmikuuta. Eilen, sunnuntaina oli se merkillinen päivä, jolloin keisarillinen manifesti julaistiin kaikissa sanomalehdissä. — Olin sitten rauhanaatteen mielenosoitusta katsomassa. Valkoisessa lipussa, joka Kurikan ja Boldtin johdolla kulki ympäri kaupunkia, seisoi sinisillä kirjaimilla:
"Ei sinun pidä tappaman! — Du skall icke dräpa!"