"Eläköön kansojen veljeys! Lefve folkens förbrödring!"
Seisoin likellä puhujalavaa Senaatintorilla ja kuulin joka sanan. Juhlallisuutta enemmän kaipasin. — Illalla olin ollut vieraissa, josta palasin surullisin mielialoin, (mikä kuvastuu edellä kirjotetussa tunnelmassa).
Tänään on minulla ollut pari suomenkielen virkatuntia maisteri V:ltä, joka isänsä kuoleman johdosta on ollut poissa lyseolta. Sain selittää lylystä ja kalhusta, jousesta ja jänteestä…
Mitenkä laitani oikeastaan lienee? Pelkään että auskulteeraus jotenkin minua muuttaa. Tietämättäni, salaisesti. Taivas nähköön: enhän ole pitkiin aikoihin kirjoittanut pienintäkään runoa. Siksi tuntenenkin itseni niin suruiseksi ja kuolleeksi, aikani on kuin hukkaan mennyttä.
21 p. — Astellessani yksikseni pitkin bulevaardia säpsähdin äkisti omia ajatuksiani. Huomasin näet ajatelleeni sitä että mikäs nuoren miehen lienee oikeastaan hätänä elellä, jos saa rahaa. Rahaa niin että kukkaro pullottaa! Silloin on mies tukeva, ei sitä tuulet heiluttele, pääkin on tavallista pystympi, ryhti miehekkäämpi, koko käytös ja olemus niin ihmeen varma… ja kaikki sairaloiset mietteet unhoituksissa. Terve ja hyvinvoipa… tulevaisuus… pohja, jolla seisoo… arvo yhteiskunnassa… kunnon mies… kansalainen. Oikein hytkäytti ja suu meni leveään hymyyn.
Näitä ajatuksiani minä yhtäkkiä säpsähdin. Varmaankin — ajattelin — on turvattu toimeentulo ja hyvinvointi jossakin suhteessa vahingollinen. Kun tuntee olemuksessaan sen ryhdin, jonka vaikuttaa tuo pulleva kukkaro taskussa, silloin ei sielu vaella runotarten tarhoissa, henki ei keskustele jumalien kanssa — ei, se on niin äärettömän tyhjä ja tylsä, äärettömän hiljainen ja mykkä, niin että oikein kauhistaa… mitenkä olisikaan se altis totuuden tutkisteluille, kun ei ole mitään puutteita, mitään huolia tai hätää? Juuri sellaisina hetkinä, jolloin sielussani on asunut suru ja tuska, olen mailmalle voinut henkeni paraimmat pisarat antaa. Surussa on syvyyttä, ilossa hyvyyttä, mutta kun on sellaisessa välitilassa kuin minä nyt olen: ettei ole huutavia huolia eikä remahtelevan riemun aiheita — niin sehän on köyhää… sehän ei ole elämää! Jospa kiihkeästi voisi rakastua johonkin naiseen, niin sekin ehkä sytyttäisi sen oikean elämänkipinän? Eläisin, joskohta kärsisin! Elää tahdon, sillä näin jääden olen kuin kadotettu, kuin tapettu…
24 p. helmikuuta. — "Skakkus" on omituinen ilmiö lukumiesten elämässä. Se alkaa aivankuin tauti, hiljaa ja viattomasti, kehittymistään kehittyen tuskalliseksi painajaiseksi. Meillä auskultanteilla alkaa se huomattavasti noin vuorokautta ennen harjoitustuntia. Tuntee olevansa hengästynyt, sydän alkaa levottomasti pamppailla, posket punehtuvat! Yöllä ei saa unta, ei ainakaan virkistävää unta, vaikka olisikin illalla vartavasten käynyt kävelyssä ja vetänyt syvästi henkeensä raitista ilmaa. Unet ovat katkonaisia, kummallisia, pelottavia. Aamulla nousee vuoteeltaan valmiiksi väsyneenä. Kun sitten rupeaa läpikäymään läksyänsä, valtaa äkisti kova kauhistus, veri nousee päähän, mutta pakenee käsistä, jotka ovat kylmät ja sinertävät. Hengitystä salpaa, rinnasta kuuluu sydämmen lyönti ikäänkuin seinäkellon raksutus… Se on onnettomimpia tiloja, missä ihminen ikinä olla voi. Sillä orjuuden kahleet ovat oman itsensä päälle-panemat. Harjoitustuntia ajatellessa alkaa korvissa soida kaikenlaisia kysymyksiä. Näet itsesi hengessä luokan edessä. Kuulet pitäväsi niin tai näin kuuluvan pienen johdannon tai esitelmän, jonka viimeisen lauseen johdolla vasta voit onnellisesti ja luonnollisesti luiskahtaa ensimmäiseen kysymykseesi ja siis alottaa tunnin (jumalavarjelkoon jos sen lunastuslauseesi unohdat!) Sinä sovittelet yhä suutasi ja saat niin tai näin kuuluvia vastauksia — ja yhtenä hurinana menee tunti (kaikki fantasiassa). Pausseja, noita töksähtäviä rakoja ei tule, sillä kaikki on edeltäpäin mietitty. Näet syrjäsilmällä yliopettajan ja auskultanttien istuvan kuuntelupenkillä, kirjat kourissa. Yliopettaja kirjoittaa suhistaa mustakantiseen tuomiokirjaansa, kirjoittaa toisinaan niin että rapisee. Sinä tiedät sen jo edeltäpäin. Varustaudu siis sitä vastaan eläkä hämmästy! Korota yhä ääntäsi ja ole ryhdikäs, rykäise joskus kaikuvasti, jos jumalat sen suovat, ikäänkuin kaikki olisi "parfaitement bien", vaikka olisitkin juurikään tehnyt jonkun kamalan virheen tai yliluonnollisen tuhmuuden! Eteenpäin vaan — Jumalan nimessä. Ah! vihdoin koittaa se lunastuksen hetki, jolloin sähkökello kilahtaa (jumala siunatkoon vahtimestaria!), vielä pari kärsivällistä minuuttia ja vapautuksen symbaali soi. Sinä käännyt yliopettajan puoleen silmissä sellainen ilme että: "niin, nyt se on tehty… divide et impera!… herra on hyvä ja tekee nyt puolestaan mitä ikinä tahtoo… minä en voi hiuskarvaakaan enää muuttaa siitä, mikä tapahtunut on!" — — Niin, hyvät ystävät, nyt on harjoitustunti ohi, nyt se on ohi. Tunnille tultua haihtui skakkus. Pari auskultanttia oli kuuntelemassa, toinen heistä oli hameisiin puettu. Tunti sujui keskinkertaisen hyvin. Satukirjailija Krylovin "Aasi ja kettu" kerrottiin kahdella kielellä; myös "Korppi ja Kettu" saivat osansa mukaan. Olisi ollut paljon kyseltävää ja seliteltävää, mutta tunti loppui kesken. "Se on sangen vaikeaa se Krylovin satukieli", virkkoi kielten yliopettaja tultuamme koridooriin ja selitti ettei hän ollut oikein pätevä slaavilaisia tunteja arvostelemaan. Skakkus oli perinpohjin kuollut. Tunsin itseni lämmenneeksi ja vilkkaaksi ja laskin leikkiä auskultanttien kanssa. Olinpa lisäksi niin huvitettu kouluasioista että yhteenperään menin kuuntelemaan toistenkin opetusta. Se kiltti ja kiitollinen I luokka! Katselin koko tunnin vain poikasia. Ihmeen hauskoja olentoja! Siellä oli monta sellaista joita katsellessa suu väkisinkin meni leveään nauruun, hyväntahtoiseen nauruun. Ja merkillistä oli että kun jonkun oppilaan silmät osuivat minuun, kuuntelijan silmiin, oppilaskin alkoi hymyillä ja nauraa, painoi päänsä pulpettia vasten ja oli katketa riemuunsa. Mistä ne riemuitsivat ja nauroivat nuot pienet pojat? Mille itse hymyilin ja hyrähtelin? Sitä en tiedä. Hyvinvoinnin tunne näkyy väliin väkistenkin panevan ihmisen nauramaan kaikelle. Tällä tunnilla oikein tunsin rakastavani muutamia noista luonnon lapsista. Ymmärsin heitä — ja he minua. Muuan nykäsi minua veitikkamaisesti saappaankin kärestä ja nauroi sitten tempulleen herttaisen hartaasti.
Päivällispöydässä ruokapaikassani istui minua vastapäätä nuori, täyteläinen naisolento, jonka punaisia poskia olen ihastuksella katsellut. Minun oli vaikeaa pidättää ääneeni nauruun pyrskähtämästä. Tekipä mieli "hypätä melkein kaulaan" ja nauraa, nauraa oikein lämpimästi. Onnellinen auskultantti!
25 p. helmikuuta 1899. — Merkkipäivä elämässäni. Ensikertaa on käännytty puoleeni tärkeissä yhteiskunnallisissa, päivänpolttavissa asioissa. Minua pyydettiin näet matkustamaan kauvas Perä-Pohjanmaalle, aina kotiperukoille asti… Huomenna olisi jo matkalle lähdettävä. Huomenna saisin tarpeelliset ohjeet käsiini ja matkarahat kukkarooni. Onko maisteri A:lla mitään esteitä? kysyttiin. Toivottavasti ei ole? Mutta minä ilmoitin kaikkien kummastukseksi — kieltäytyväni. Syitä ei kysytty enkä itse niitä sanonut. Selitin ne vain muutamille läheisille tovereille kahdenkesken. Mutta he eivät ottaneet syitäni korviinsa, pitivät minua varsin sopivana. "Isänmaa on vaarassa! Viimeistä pelastuskeinoa on vielä koitettava. Katsokoot pohjalaiset puolestansa etteivät itseänsä häpäise!" Minuun närkästyttiin. Istuin vaijeten kuin muuri. Ja kun sieltä tulin, olin sangen alakuloinen. Enkö tehnyt aivan oikein että kieltäysin? Koko sisällinen itsearvostelun tuntoni puhui suoraa kieltä: sinusta ei ole tällaisiin! se sanoi. Kuuntelin totuuden ääntä. Mutta velvollisuus! kuiski toinen ääni. Mikä on velvollisuus? kysyin… Mikä on minun velvollisuuteni… Minun, joka olen se mikä olen… Tiedänkö selvää eroitusta oikeuden ja vääryyden välillä? Joskus tuntuu kuin en tietäisi…
Pitääkö mennä virran mukana? — tehdä niinkuin toveritkin tekevät? — toimittaa asioita, joita aivan pintapuolisesti ymmärtää? Kunniatoimi? — niin, mutta kunniatoimikin hävettää, jos ei siihen sisällisesti ole ansiollinen. Olen jo kyllästynyt maailman edessä kulkemaan kuvana, joka on valheen kuva. "Jumala käyttää usein halpoja välikappaleita suuriin asioihin" muistan tässä. Koskeeko tämä asia jotain sellaista. Ehkä…