Olin jyrkästi kieltäytynyt kokouksessa, mutta illalla mieleni alkoi muuttua. Tapasin toverin, hyvän toverin, jolla olisi kohta joku tärkeä tutkinto suoritettavana, mutta nyt hänet on määrätty yhtäkkiä ja kesken kaikkia puuhiaan matkustamaan äärimmäisiin maanosiin — sinne Lapin rajoille saakka. Ja hän suostui — nurkumatta. Yksityisesti hän kuitenkin valitti kohtaloaan. Kehoitti minua lähtemään sijaansa. "Sinä kykenet siihen kuten muutkin! Sinä, mielialainmies olet omiasi ajelemaan siellä Kolarissa vaikka porolla!…"
Kyllähän matkalla olisi viehättävät puolensa, mutta nuot laajat, kymmeniä penikulmia pitkät taipaleet talvisäällä, rekikyydillä — ne peloittavat. Olen vilunarka ja sairastun aina tuommoisilla matkoilla rekitautiin. Ja siinä tilassa ei ihminen pysty isänmaallisia asioita toimittamaan. Toista olisi, jos saisi hiihtää, mutta sillä pelillä ei kerkeä… Toveri parka, säälin häntä etten voi sijaansa lähteä. Minua oli ajateltu erään valtiopäivämiehen kumppaniksi. Silloin olisin ollut tilaisuudessa matkustamaan aina kotipuolessa saakka. Mutta, kuten sanoin — minä kieltäysin. Nyt minua tuo matka jo viehättää ajatella. Kotiseudulle — äkkiarvaamatta? Kauniina talvipäivänä ajaa karauttasin pappilan pihalle. Kulkuset hurjasti heliseisivät! Koirat haukkuen ryntäisivät vastaan! Ikkunasta kurkistaisi isävanhus uteliaana: kuka ajoi pihaan? Hyppäisin reestä komeissa turkeissa, kookkaana ja juhlallisena, rientäisin etehiseen. Rovasti raottaisi etehisen ovea… Hämmästyisi hyvänpäiväisesti, äijä parka! Siihen tulla tömähtäisi ruustinnakin: "Nå men i alla tider!"… ääretön ihmettely! Mutta minä vetäisisin povestani paperipinkan: Isänmaa on vaarassa, hälyttäkää kokoon ihmiset — soitattakaa kirkonkelloilla!… Minulla olisi tietysti hirmuinen kiire. En joutaisi viipymään kuin muutamia tunteja… Ehkä matka minua virkistäisi! Palaisin pääkaupunkiin uutena miehenä — auskulteeraamistani jatkamaan. Auskulteeraus? peijakas! Lupasin tänään ensi tiistaiksi ottaa harjoitustunnin. Jos huomenna tulee äkillinen matka pohjoiseen, niin jäävät kouluasiat pariksi viikoksi. Entä huoneeni?… No, se on pikkuseikka se. Huomenna on sunnuntai. Huomenna nähdään… Ikävää että asun yksin!
26 p. helmikuuta. — Nyt he menivät… matkasivat ensin yhdessä -luun, siellä hajaantuakseen.
Kun juna oli lähtenyt eikä kukaan lähtevistä ollut minulle lausunut jäähyväisiä (mitä tämä merkitsi?), tunsin sydämmessäni ääretöntä tyhjyyttä, mielikarvautta, itsenihalveksimista ja katumusta. Jos minulle tuntiakaan ennen junan lähtöä uudestaan olisi ehdotettu sitä, minkä eilen kovakorvaisesti hylkäsin, niin olisin empimättä ja riemulla suostunut.
Minäkin olisin matkustanut!
Oi onnetonta luonnetta! Oi päättämätöntä mieltä ja oikullista tahtoa!…
Nyt kun tässä istun ja uudestaan ajattelen, mitä olisin voinut tehdä — enkä tehnyt — tunnen masentavaa surua ja polttavia tunnonvaivoja. Omatunto? nytkö vasta heräät. Nyt, kun jo on myöhäistä. Iäksi myöhäistä! Ei ikinä tällaista enää tarjoudu! Siitä olisi jäänyt tulevaisuudelleni ikuiset, ihanat isänmaalliset muistot, kuinka minullakin oli ollut onni olla yksi niistä, jotka — —. Ja mitä aatteellisia aiheita olisikaan tällainen matka samalla tarjonnut! Talven ihanimpaan aikaan, helmi- ja maaliskuun vaiheilla ajella Pohjanmaan jokivarsilla, päivillä lumien havumetsissä kimmeltäessä talviauringon paisteessa, illoin otavan ja revontulten romantillisessa hohteessa… Mitä mielialoja ja tunnelmia olisikaan siellä itsestään siinnyt reen luistaessa mäkirinteitä, kulkusen hauskasti helistessä järvien seljillä. Mitä kaikkia kansallisia kuvia olisikaan mieleen jäänyt ohiajetuista taloista ja mökkilöistä, joissa päre liedosti loimuaa pihdissä ja tuvasta kuuluu rukin hyrinä…
Hullu minä olin! Raukka ja nahjus olin. Syytän sielullista "vähäverisyyttä" ja rekitautia — mutta tuo kaikkihan oli pikkumaista. Jospa olisi siellä sairastunutkin — vaikkapa kuollut, niin se olisi ollut pikkuasia pääasian suhteen… olisinhan kuollut kunnian tielle, riutunut riemun poluille! Sillä henki se on, joka eläväksi tekee…
Mutta myöhäistä ovat nyt katumuksen kyyneleet ja maineeni toverien kesken lienee nyt maan tasalla? Miesnä minua pidettiin — minä menettelin kuin itsepäinen lapsi.
Mutta elä laske, oi taivas ja korkein tuomari, päälleni taakkaa, sillä olin sairas, ja satunnaisessa onnettomassa tilassa silloin kun lopullisen kieltoni (tänä aamuna) annoin, luopuen aikeestani, josta illalla olin varman lupauksen antanut! Elkää halveksiko minua, toverit, sillä minäkin lemmin isänmaatani enkä ikinä sitä petä, sillä kallis on minulle kansallinen olemuksemme, kallis on minulle suomenkieli, kalliimpi kuin monelle teistä (sen uskallan sanoa) ja kallis se kansa, joka itsenäisyyttänsä harrastaa, ja maa ja maisemat, joiden yli kansallinen kieli kaikuu. Ja jollen yleisillä toimilla kykene maatani palvelemaan, niin olen voimaini mukaan sen tekevä yksityisellä toimella, jos sallimus sen minulle suo. Suuri sallimus, anna minun kehittyä kirjailijaksi, sillä se on sisäisin toivoni ja muuta en elämältäni vaadi!…