Tänään on ollut rukoussunnuntai ja olen kirjoittannt virren "Suomen sorretulle maalle"…
* * * * *
27 p. helmikuuta. — Kun muut rientävät kouluihinsa, astelen minä sukset olalla ja lähden liukumaan alas meren jäälle. Taivas on vaaleansininen ja aurinko kirkkaasti valaisee lumikenttiä. Ah! suloista on jälleen hiihtää. Kaikki mielikarvaus hivuu pois sitä myöden kuin suksi notkeasti luistaa ja sauvat tahdissa suhahtelevat. Minne suuntaisin matkani? Tiedän. Huhu on kertonut että Viaporin linnoituksessa suurimmat tykit näinä päivinä muka ovat käännnetyt kaupunkia kohti. Lähden siitä selkoa ottamaan. Hiihtelen linnoitussaarien ympäri. Vähän pelottaa — ajat ovat epäluuloiset… ehkä minut huomataan linnoituksesta, luullaan vakoojaksi… otetaan kiinni… ja jos en antaudu, niin ammutaan jälkeeni kiväärillä… Lempo tietää — ennenkin olen ollut ikävissä seikkailuissa, nuorena ylioppilaana, samalla saarella. Jo silloin luultiin todenteolla vakoilijaksi ja täytyi antautua venäläisen päivystyskapteenin tutkittavaksi, josta oli se seuraus että meidät toverini kanssa ilmiannettiin yliopistoon. Yliopiston herrat sille ilmiannolle tietenkin nauroivat… siitä on ehkä viisi vuotta.
Kierrän Viaporin saaria. Näen pattereita ja valleja, tuolla viruu vanhan kanuunan raato rannalla. Tuolla liehuu kuni ylösalasin käännetty Norjan lippu kolkon kivirakennuksen huipulla. Mitähän se tietää? Tuolla on tähystystelineet, joilta näkee kauvas ulapalle. Taas pattereita. Ranta jyrkkenee. Vallituksia. Kaivoksia. Vahti. Ruutikellarit. Peeveli kuinka katselee hiihtäjää uteliaasti kummultaan ryssän vahtimies! Mitähän minusta luulet? Vai eikö ole lupa hiihtää merta! Meidän merta tämä on — Suomen merta! Täytä virkasi eläkä ällistele. Lienetkö sama, joka silloin heristit meille kivääriä, kun liian likelle tulimme ja huusit venäjäksi: mikä on pääsysana? Tshortta sinun "proopuskisi" tietäköön, arvelin, mutta sinullahan tuo oli valta sillä kertaa. Ja toverini kera olin vähällä joutua vankeuteen.
Mutta tuolla, tuolla jumaliste on suuri kanuuna ja aivan oikein — kita on Helsinkiä kohti käännetty. Ja tuolla on toinen järeä tykki, lumipeitto seljässä… kuni hirmuinen jääkarhu. Sen musta kita ammottaa minua kohti, joka hiihdän kuin tulen alla. Sylkäiseppäs jos osaat, pirun kissa!… Muita havainnoita en voinut tehdä. Palasin Puiston kautta kaupunkiin. Hiihto oli minua virkistänyt.
Normaalilyseossa istuin klo 12-3. Huomenna on minulla harjoitustunti.
Kumma kyllä, ei vielä ole "skakkusta".
28 p. helmikuuta. — Harjoitustunnille menin melkein ilman jännitystä. Ilokseni näin itseäni seuraavan kuuntelemaan ainoastaan aineen varsinaisen opettajan. Kielten yliopettajaa ei näkynyt. Ainoastaan yksi auskultantti istui toisena kuuntelijana. Mutta hänkin oli tuttu mies, pohjalainen fyysismatti. Kun huomasin aseman näin rauhalliseksi, en koko tuntina hätäillyt. Levollisesti kyselin Krylovin "varista ja juustoa" sekä käännätin hiukan "kvartettia". Näytteen loputtua ilmoitti toverini tuntini menneen vallan tyynesti ja hyvin. Olin vain näyttänyt liian laimealta. Eikä kummakaan — minua todella väsytti ja nukutti, sillä aamulla ennen 8:aa olin jo ollut merellä hiihtämässä…
* * * * *
1 p. maaliskuuta. — Päivä paistaa kirkkaasti. Valkoiset pilvet kiirivät kiivaasti sinisellä taivaalla. On sellainen tuulinen sää, josta erityisesti pidän, sellainen, jolloin tunnen itseni voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi.
* * * * *