Tohtori P. oli pyytänyt minut "custodieeraamaan" VIII:tta luokkaa. Heillä oli ainekirjotuksenaan "Porvoon valtiopäivät v. 1809". Poikaparat! Niin kauniisti he kirjoittivat perustuslaeista, jotka H. M. jalo hallitsija, ikimuistettava Aleksanteri II vahvisti ja siten — "korotti Suomenmaan kansakuntien joukkoon". Jotkut oppilaista näkyivät kuitenkin tietävän jotain nykyisestä valtiollisesta tilasta ja lopettivat aineensa varmalla toivolla että "perustuslakimme ovat pyhät eikä niitä ikinä voida kumota, vaikka ankarat ajat nykyään ovat maatamme uhkaamassa". Poikain kirjoittaessa — kolmen tunnin ajalla — ainetta Porvoon valtiopäivistä, luin lävitse illalla ostamani J:n uuden näytelmän S. C. joka juuri oli kirjakauppaan ilmestynyt. Siinä oli tekijän mukainen henki. Suuri, ihmeellinen rauha täyttää lopussa sankarin sielun — hän antaa anteeksi kaikille eikä kosta pahaa pahalla…

* * * * *

Illalla olin teatterissa, jossa esitettiin kaksi premiäärikappaletta. Alaholvissa tapasin tutun "taiteilijattaren" joka kovin sanoi ihmettelevänsä, miksi viimeaikoina muka olin ollut niin näkymätön. Ajattelin hänelle vastata oikean syyn: "siksi ettei ole oikeita ystäviä eikä kukaan minusta välitä". Hän oli, kuten aina, minua kohtaan hyvin ystävällinen. Sääli vain etten tunne häntä kohtaan samallaista sympatiaa, jota hän näyttää tuntevan minua kohtaan. Merkillistä siis, miten häijyt kielet kuuluvat toitottavan että muka olen — kihloissa tuon vanhan piian kanssa!

Kerron näytöksistä. Ensimmäisenä esitettiin tuntemattoman tekijän uutuus, nimeltä "Pikku poikani". Alku oli lapsekasta, keskikohdalta lähelle loppua oli näytelmä hyvin kirjoitettu ja vaikutti katsojaan, mutta aivan liki loppua se pahasti onnahti ja pilasi vaikutelman. Muuten oli somaa näinä aikoina semmoista nähdä. Se pani ainakin ajattelemaan voisiko kenestäkään näinä aikoina tulla spiooni? Voisinko esimerkiksi minä pettää isänmaani ja myödä sieluni — rahan perkeleelle?!

Toisena uutuutena esitettiin Salmin tyttö. Kansanlaulut ja soreat tytöt tietenkin kovin viehättivät. "Soriall', soriall', sorialla poijalla on niin monta heilaa!" "Miss' on mamman sinisilmä, kun ei tule rinkiin?" Väliajalla huomasin senaattori X. Y:n rouvineen. He sattuivat katsahtamaan minuun, joka heidät jotenkin tahtomattani olen tullut tuntemaan. Tein äänettömän kumarruksen ja he vastasivat kohteliaasti. Mitähän senaattori ajattelee? Muistaneeko vielä viimekeväistä kummallista käytöstäni? Pitääkö viisaana vai hulluna? Luulee kai nyt "tavalliseksi ihmiseksi". Otaksuu olevani ahkerissa kirjallisissa puuhissa? Ehkä otaksuu minusta vielä tulevan miehen, joka hankkii itselleen vakavan yhteiskunnallisen aseman, julkaisee joka vuosi teoksen ja menee lopulta hyviin naimisiin? Huh… Dosentti D. oli myös siellä rouvineen, mutta näyttivät minua välttävän. Minun täytyykin oppia pitämään itseni vieraantuneena ja vieroitettuna tuonmoisista "ystävistäni". Vieressäni istui myös tuttavani, taiteilija Tammipuu. Lihava taiteilija nauroi katketakseen karjalaiselle prissakka-tanssille, nauroi niin että maha vonkui, kirjaimellisesti sanoen. Siellähän olivat kaikki nuot kirjailijatuttavani. Kopeana kuin lautapäähärkä asteli Tantus Kvantus. Näytti kummastuvan, kun uskalsin muistuttaa häntä jostakin pyhästä lupauksestaan. "Pitäisit itseäsi framilla!" sanoi hän olkapäitään kohauttaen. "Sanasta miestä, sarvesta härkää" vastasin. Hänen seurassaan sorkkelehti taiteilija Ropponen. Heillä on oma kielensä keskenään tuolla Ropposella ja Tantus Kvantuksella. Se on katkonaista mutinaa ja kolisevaa naurahtelemista, käsillä-vääntelemistä ja suulla suurentelemista. Ei sitä koskaan voi oikein sietää. Heidän alituista viisasteluaan en ymmärrä. Kummassakin on jotakin karkeakantaisuutta. Kirjailija Koskinen oli siellä myös. Kummakseni huomasin että hän minua täällä teatterissa ikäänkuin karttoi, vaikka kadulla vielä eilen oli niin veljellinen. Vai oliko hänellä jotain erikoista miettimistä? Myös se mies, josta kerran huudettiin: "Suomelle on syntynyt suuri runoilija!" oli siellä. Hänen tervehdyksensä on väkinäinen ja lyhyt. Pätevä kirjailija R—fors vilahti myös sivutseni. Minut nähtyään hän hetkeksi pysähtyi ja katseli minua pienillä punareunaisilla silmillään:

— Mitä? täälläkö sinä oletkin? Sinun tiettiin matkustaneen kotipuoleesi…

Taas tuo pisto sydämmeen. Kaikki olivat otaksuneet minun matkustaneen… Nuori säveltäjä Jevrei kumarsi kohteliaasti. Miksikä hän nyt lienee kohteliaasti kumartanut? Miksikä myös muutamat tuttavat, jotka kadulla tuskin ovat näkevinään, nyt niin ystävällisesti tulivat kättelemään? Olin näkevinäni heidän silmistään että nyt antoivat "arvon"… Oliko se ehkä sentähden että näkivät minut sen tai sen tunnetun henkilön seurassa tai olivat näkevinään näiden pitävän minua "vertaisenaan"? Kummallinen, oikullinen on suhde ihmisiin. Väliin ikäänkuin halveksittu, väliin aivankuin kunniassa pidetty. Mistähän tämä riippunee? Siellä oli myös maisteri Kamala. Tuli kättelemään ja pisti taskuuni salaisen plakaatin, joka koski nykyisiä asioitamme; se oli käännös hollantilaisesta lehdestä. "Kakaduuvaa" saatoin kotiinsa. Hän pyysi käymään luonansa milloin suinkin haluan. Ei kuulu lähtevänkään Italiaan tänä keväänä, kuten ennen aikoi. Miksikähän se ei lähde — minä hänenä luistaisin…

2 p. maaliskuuta. — Tänään istuin normaalilyseossa luonnontieteen tunnilla II luokalla. Puhuttiin oravasta. Tunti oli ihmeen hauska. Oppilaat saivat itse kertoa kaiken mitä tiesivät tästä vikkelästä elukasta. Eräskin kertoi:

"Meillä oli maalla kotiorava. Me panimme sen vaateaittaan. Niin kun mentiin katsomaan, niin se oli repinyt vaatteista jok'ikisen napin irti!"

Tämän kertoi hän suurella riemulla ja merkillisenä ihmeenä, posket hehkuen innosta.