Opettaja hymyili isällisesti.
Toinen kertoi nähneensä, kuinka kerran kotiorava hyppäsi lastun päälle ja läksi seilaamaan järvelle. Kun mentiin veneellä sitä kiinniottamaan, niin puri se kiinniottajaa peukaloon. Sitten se söi kärpäsenmyrkkyä ja kuoli!
Tämäkin kerrottiin suurella vilkkaudella ja vähän kuin ihmetyksellä että tuo veitikka viitsi kuolla myrkkyyn.
Kolmas jutteli:
"Meilläkin oli kerran orava kotona. Eräänä päivänä pääsi se karkuun, mutta kissa ajoi sitä takaa. Ne juosta vilistivät molemmat metsään. Oravapa kiipesi puuhun ja istahti oksalle kiikkumaan. Kissa perässä! Kun ne nyt juuri molemmat istuivat samalla oksalla, katketa rasahti yhtäkkiä oksa ja molemmat putosivat alas maahan."
Luokka rähähti riemuitsevaan nauruun ja tähtäsi opettajaa silmiin.
Opettaja kysyi nauraen:
— No, mitenkä kävi sitten oravan?
— Se kirpasi pakoon eikä kissa sitä enää tavottanutkaan!
Mitä kaikkea oravasta saikaan kuulla yhden ainoan tunnin kuluessa! Opettaja kertoi m.m. että kotiorava, joka syö sokeria, hyvin mielellään piiloittaa sokuripalan makaavan ihmisen korvaan. Pitkän ajan perästä tulee se sitten katsomaan onko sokuripala vielä paikoillaan. Sen puremisesta sain tietää ettei se hellitä ennenkuin saa hampaansa vastakkain. Oravan pahin vihollinen on näätä. Myös kettu ja petolinnut. Kun haukka yrittää iskeä oravaan, niin tämä yhtäkkiä kapsahtaa toiselle puolelle puunrunkoa. Orava kiertää alituisesti runkoa; haukalla on paha saada sitä kynsiinsä.
Orava rakentaa pesänsä onttoihin puihin ja puunoksille. Se tekee pesänsä hyvin lämpöiseksi. Sen pesässä on aina kaksi reikää — toinen on näet paon varalta tehty. Kun tuuli talvella käy toisen reijän puolelta, tukkii orava tuulenpuoleisen reijän ettei kävisi uhoa. Pojat sillä on sokeita ja alastomia syntyessään, mutta kasvavat pian.