24:s päivä. — Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus Kvantuksen kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia, jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: "jospa tietäisit!" Mutta sitten käänsin asian leikiksi.
— Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!
— Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!
— Eivät he tiedä salanimeäni?
— Tietävät kyllä, siitä saat olla patentti.
— Arvelet kai että pitäisi jo "stormikin" ostaa?
— Tietenkin! vieläpä kaksi kappaletta, joita pidät päällekkäin: toista runoilijamaineesi merkiksi — toista maisteri-arvosi tulkiksi!
— Kiitos neuvosta, eiköhän kuitenkin yhteisen runoilijasynnin johdosta ostettaisi yhteinen torni, jota vuorotellen kallossa kanneltaisiin?
— Enpä suostu, — sanoi Tantus Kvantus ja ojensi järeän kätensä hyvästiksi.
* * * * *