— Aprobaatturi, aprobaatturi, arvoisa herra!
Me naurahdimme molemmat. Neiti seisoi ja hymyili.
Lopuksi olivat kaupat tehty ja nyt tuli kysymys n:o 2. Nimittäin kotelosta, jossa pyhää kapinetta säilytettäisiin. Neiti ilmoitti niitä olevan kahta lajia: toiset maksavat kaksi markkaa — toiset, hienot, seitsemän.
— Siltä väliltä ei ole? kummasteli veljeni.
Neiti ei oikein ymmärtänyt, mitä veljeni tarkoitti.
—… me myömme markasta kahden markan koteloita, kun hattu samalla ostetaan.
Veljeni valitsi — omituista kyllä — markan maksavan kotelon.
Sinne nyt upotettiin kaunis kapine. Seurasi kysymys n:o 3.
Silkkihattuharja? Tottakai sellainen olla pitää.
— Mutta kuule, kuiskasin minä puoliääneen veljeni korvaan: — eikö sinulla jo ennestään ole harja?… ja muistelen kuulleeni että kenkäharjallakin vallan hyvin…
Tämä oli törkeätä pilaa veljeni mielestä. Tässä ei sopinut leikkiä laskea!
Hän osti kahden ja puolen markan silkkiharjan. Sekin upposi samaan pahvipökkelöön. Pökkelön kansi pistettiin kiinni. Seurasi toimitus n:o 4: maksaminen. Veljeni kaivoi esiin lompakkonsa ja minä näin hänen levittävän kauppapöydälle punaisen sadanmarkan setelin.