Semmoinen olen: antakaa minulle enkelin hyvyyttä — ja minustakin tulee enkeli. Mutta pahojen enkelien seurassa paadun ja tulen kaikista pahimmaksi. Antakaa minulle lämpöä ja kauneutta — ja minustakin tulee kaunis, elkää salatko herttaista hellyyttä ja luonnollisuutta — ja minäkään en niitä salaa! ja te saatte nähdä että kovankin kuoren alla piilee paljon, paljon pehmeää…
Olen väsynyt ja ammoin tuskastunut yksinäisen elämäni juoksuun, minä menen ulos viheriälle niitylle ja jos löydän raikkaan ruusun, niin koetan sen poimia. Olkoon vain että ruusuja ruusutarhoissa olisi kauniimpiakin — minä rakastan valkoista ruusua, josta näin ihanaa unta, tahdon mennä sitä poimimaan ja laulan ruusulleni: paranna, ihana kukkanen, tuoksullasi sairas sydämmeni! — Sinä yksin sen voit tehdä! — —
Kello 1/2 2 yöllä vierivät nelipyöräiset ajoneuvot jonnekkin — ehkä meren rannalle… niissä näkyi istuvan hennosti uupunut nuori nainen ja eräs mieshenkilö. "Minusta tuntuu kuin meistä voisi tulla hyvätkin ystävät, jos tutustuisimme oikein toisiimme" sanoi se saattelija. "Niin minäkin luulen" taisi se hennosti väsynyt lausua. Yö oli sangen kolkko ja kostea, kylmä ja sumuinen, mutta minulla oli rinnassani outo poltto ja usvan läpi kajasti sielussani kirkas aamu, joka ehkä kohta koittaisi…
Ihanaa ja kamalaa on rakastuminen. Autuaallista, onnetonta on lempi… "Hullusti rakastunut!" huudahdat sinä, siukkuseni. Huudahda vain, kunhan teet sen hyvin hiljaa, niin hiljaa etteivät muut hiiskaustakaan kuule. Ei se ole ensi kertaa. Mutta toivottavasti — viime kerta.
Otan sinulta, Pyryharakkaiseni, pyhän lupauksen nyt ettet tätä tunnustustani kellenkään kerro, et omaisille etkä paraimmille ystävillesikään. Sillä siitä voisi tulla ikävyyksiä minulle. Et vielä, ehkä et vuosikauteen, saa mitään tästä puhua! Sinulle tulin nyt vain sivumennen hiiskahtaneeksi. Nimeä elä tiedustele. Se on hyvä nimi!…
Säilytä tämä kirje huolellisesti, polttaa et sitä tarvitse. Se on oleva muuan muisto vapunpäivästäni 1899, viikkoa ennen 25 vuotista olemassa-olo-juhlaani.
Olen vähän väsynyt tätä kirjettä kokoonpannessani, valvotun yön perästä tulee lähettäneeksi usein kirjeitä, joita seuraavana päivänä katuu…
Auskulteeraukseni olen lopettanut, minulla ei ole täällä mitään pakollista tekemistä enää ja joutaisin siis pois.
Olen kuitenkin päättänyt odottaa sinun tuloasi tänne, kunnes olet saanut lakkisi, joka tapahtunee noin 12-15 päivä kesäkuuta. 6 p. kesäkuutahan näet olette tänne kutsutut, te kokemattomat kokelaat ja keltanokat.
Enkö tee sinullekin mieliksi jäämällä tänne etelään sinua odottelemaan? Tietysti en täällä Helsingissä viitsi olla, vaan vetäytynen noin 15 p. tätä kuuta jonnekkin lähistöön maalle tai saaristoon, kunhan ensin hankin itselleni majapaikan. Sitten ilmestyn teidän kekkereihinne, kun te ne valkoiset lakit saatte, ja sitten lähdemme yhdessä — jollei ulkomaille, niin kuitenkin mutkien kautta omille maille, en vielä osaa sanoa mitä teitä, mutta pitäisihän sinun nähdä jotakin armaasta Suomenniemestämme. Ja muistakkin ettet saa kotia hätiköidä! et vähääkään, siitä ei ole itsellesi mitään siunausta. Kyllä sinnekkin keretään. Ja oikea kesä alkaa siellä Peräpohjolassa vasta heinäkuussa. Sentähden olisi parasta viivytellä matkalla täällä vähän etelämpänä, jossa on siihen aikaan jo hymyilevä luonto, kukat ja koivulehdet. Ehkä, kun hyvin sattuu, seilaamme Ahvenanmaalle, jossa juhannuksena on joku suuri suomalainen juhla; sillä matkalla näkisimme vanhan Turun muistoineen ja meren saariston. Sieltä sitten sopisi hyvin kiivetä O—n suureen ylioppilasten muisto- ja kesäjuhlaan, jossa ensi kertaa nuorena civiksenä saisit keimailla vanhempien parvessa ja alkaisit saada hajua "spirituksesta".