Huomenna hänelle kirjoitan! En voi elää, ellen sitä tee. Ja jos hänkin minua rakastaa, niin hänkin kärsii siitä etten heti ilmaise itseäni. Miehenhän se on tehtävä. Miksi taistelen tunteitani ja sydäntäni vastaan, koska järkikin sanoo että menettelen luonnollisesti, jos tunnustan.
Ellei hän ennen ole saanut rakkaudenkirjettä, niin saakoon nyt, saakoon kaikki tulipunaiset mietteeni tietää, saakoon tietää rajattoman ikäväni ja ihastukseni!
* * * * *
… Olen laihtunut. Kaikki toverit siitä huomauttavat. Kolmessa vuorokaudessa olen laihtunut. Kasvoillani lepää outo kalpeus, tunnen palttooni riippuvan väljänä ympärilläni. "Sinä olet rakkaudesta kipeä: sinun täytyy mennä naimisiin!" nauravat he. "Tai osta hanuri ja soittele sillä, kyllä ikävä lähtee! Oletko jo viinaa ja saunaa koetellut?"
Tänään kello 5 riensin satama-alueelle häntä kohdatakseni, näet näihin aikoihin hän aina palaa päivälliselleen työstään. Näin hänet seisomassa torin laidassa puhuttelemassa jotain naishenkilöä: hän oli kotia menossa. Tervehdin häntä lakkia nostamalla ja menin sivu, käännyin sitten takaisin ja riensin hänen jälkeensä, sillä olin nähnyt hänen eroavan naishenkilöstä, joka häntä puhutteli. Mutta juuri kun olin hänet tavottamaisillani, suuntasi hän askeleensa torin toiseen laitaan ja jäi puhuttelemaan toista naishenkilöä, joka käveli pienen lapsen kanssa. En voinut enää kääntyä takaisin: minun täytyi taas hänet sivuuttaa ja rientää siis hänen edelleen. Tämä oli jo hirmuisen koomillista: hän oli minut huomannut jäljessään juoksemassa ja — niinkuin näytti — nähnyt sen epämieluusti. Sillä nyt hänen täytyi minut kohdata, koska taas käännyin takaisin ja hän pääsi vihdoinkin yksikseen tulemaan.
Ensimmäiset sanani olivat että pyysin anteeksi kummallista käytöstäni: tätä sekä hänen edellään että jäljessään juoksentelemista. Kirotut tuttavat! ajattelin sanoa. Minua todella sekä harmitti että hävetti…
Ilta oli kaunis, mutta kylmä. Meri aaltoili hiljalleen likaisenkeltaisena — jäät olivat vihdoinkin menneet. Puheleminen kävi molemmin puolin hiukan väkinäisesti, kiusallisia pausseja syntyi: huomasin olevani suuri hölmö… En saanut sitä kysytyksi mitä varmasti olin päättänyt, maksoi mitä maksoi, tänään häneltä kysyä: nimittäin lupaa saada hänelle kirjoittaa.
— Lieneeköhän osakunnan kokousta ensi maanantaina? kysyi neito sitten, nähtävästi jotakin sanoakseen.
— Suokoon Jumala että olisi: että saisin vielä kerran teidät tavata ja kotia saattaa! pääsi minulta.
— — Te olette hassu! — huudahti hän.