Mitä lienen, jumalaparatkoon, mutissutkaan tähän…
Taisimme kävellä hitaasti, koska — ennenkuin perille saavuimme — hänen serkkunsa tuli jäljessämme ja tavoitti meidät. Hän toi seuraamme hiukan vilkkautta ja meidän keskinäinen ujoutemme katosi.
Lausuin kohteliaat hyvästit ja lähdin takaisin. Linnut lauloivat lehdettömissä puissa. Ne olivat kevätlintuja. Olin toivonut tämänpäiväisestä tapaamisestani enemmän, paljon enemmän. Nyt olin alkanut epäillä: mitä hän minusta ajatteli? "Ehkä olenkin hänelle sangen vastenmielinen olento, ehkä en ikinä saa toivoa hänen vastalempeään?"
Koko illan harhailin sitten siellä-täällä toverien luona ja kaduilla.
Mutta lohdutusta en saanut. Minua kaiveli ääretön ikävä. Herra
Jumala! mitä pitää minun tehdä? En tahdo tappaa tätä lempeäni, jonka
luulen vievän onneen. En tahdo! en saa, enkä voi!…
5 p. toukokuuta. Tänään en mene häntä kohtaamaan! Häpeän omaa itseäni. Lisäksi tuntuu kuin hän pelkäisi minua tavata. Olin näkevinäni hänet tänään kaukaa; jos se todella oli hän, niin kulki hän nyt eri tietä kotoaan… Olen joutunut ikävään asemaan: — hän pitää minua jonkunlaisena vainoojanaan (kunpa kaikki taas olisi omaa kuvitteluani — lienen luulosairas).
… Kotioppilaani on tuhma ja hiukan hölmömäinen olento. Hänellä on peräti katkonainen ajatuskyky. Minkä hän edellisenä sekuntina on päähänsä iskenyt, siitä hän seuraavana silmänräpäyksenä ei kuolemakseenkaan tiedä… Vai lieneekö hänkin salaa rakastunut johonkin tyttöön? Jonkun verran luulen hänen kuitenkin tunneistani hyötyvän. Sitä hän itsekkin arvelee. Kertoo nauraen ja irvistellen että hän tosin jääpi luokalleen toiseksi vuodeksi, mutta: "mitä se tekee? — mihinkä on kiire!" Kolmannella ja neljännellä luokalla sanoo hän myös istuneensa kaksi vuotta. Papalla nähtävästi on varoja häntä kouluttaa kuinka kauvan tahansa…
* * * * *
Uusia huolia! Huomenna lankeaa maksettavaksi seitsemänsadan markan vekseli eräälle toverille — minä ja eräs toinen olemme takuussa. Kirottu olkoon se hetki, jona hän minut sai houkutelluksi allekirjoittamaan! Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, sen vannon. Mies on itse Pietarissa, sähköttää sieltä, makaa sairaana 39 asteen kuumeessa. Siinä nyt oli. Ei ollut saanutkaan seisovaa lainaa, vaikka pyhästi vakuutti. Meillä takuumiehillä tuli kiireellinen rahan haku, kolmesataa oli hän lähettänyt ja pyysi hankkimaan sata lisäksi sekä sitten ottamaan uuden kolmen sadan vekselin… Kirurgilla käynti: muuan mies oli pudonnut, kalliolta ja murskannut pääkallonsa. Vekselin takia tuli sielläkin käyntiä. Muuten en itse ymmärrä, mitä vekseli onkaan, toverit minulle nauravat. Sadattelen vain ja kiroilen kaikkea vekselihommaa. Minulle selitetään että pitäähän toki tovereitaan auttaa. "Auttaa?" Tämäkö on auttamista? Kukkarolla ja kynällä — sydäntä ei mukana. En ymmärrä mokomaa auttamista.
— Saat oppia kokemaan elämää! sanotaan minulle. "Vai elämää, tämäkö on elämää, tämä on tyhjää tyhjempää. Miksikä ensinkään sotkeutua noihin viheliäisiin vekseleihin?"
Tyynnyn — mitäpä asia minua koskee.