Toinen toverini näkyy tekevän kaikki (on asianomaisen ystävä). Hän lainaa rahat muilta tovereilta, minun tarvitsee panna ainoastaan puolensataa markkaa ja huomenna vekseli maksetaan. Raha-asioissa lienee minua aina pidetty "huonona toverina"…

6 p. toukok. Aamulla kävin torilla ostamassa itselleni kukkamaljan, jossa kasvaa valkoisia ja sinisiä hyasintteja, muutamia kieloja sekä yksi kellertävä narsissi. Pidän kukista — huomenna on syntymäpäiväni. Vietän syntymäpäivääni salassa kukkieni kanssa. Vai kutsuisinko vieraita, hyviä ystäviä…, syöttäisin appelsiineja ja juottaisin viiniä?… Päivä on lämmin ja ihana. Hän tuli päiväsydännä minua vastaan. En mennytkään hänen seuraansa, — ajattelin: kärsikäämme kumpikin toinen- toisemme takia; jos hän minusta välittää, niin hän tänä iltana hiljaisuudessa itkee sitä etten ollut hänestä näyttänyt enää piittaavan! — Olen istunut ypöyksin kolme tuntia Suomal. Kirjall. Seuran lukusalissa ja jäljentänyt muistikirjaani kansanlauluja. Tosin muistelin häntä koko ajan. Muistelleeko hän minua koskaan kirjoitustyössään? Kunpa tietäisi! Kunpa näkisi, mitä tuon nuoren tytön sydänsopukoissa liikkuu…

Seuraavana aamuna. Eilen illalla oli meitä muutamia siiviksiä Suomal. teatterissa katsomassa, kuinka kolme neitosta "debyteerasi".

Siellä tapasin hänet serkkuineen, kaikilla oli esitystä katsoessa valkolakit päässä, meitä oli kuusi saman osakuntalaista. Teatterista päästyä poikkesimme Kappeliin "suklaata juomaan". Kun sitten piti lähteä neitojamme kotia johdattamaan, tehtiinkin yhtäkkiä hurja päätös: jatkaa illanviettoa jossakin lämpöisemmässä paikassa. Syöksyimme kaikki "Kleihneen", kaksi naisylioppilasta tilattiin telefoonitse lisäksi (kello lähempänä 11 ill.), he tulivat, esitettiin — seksa tilattiin. Puhelu oli vapaata. Johduttiin puhumaan kihlauksista ja siitä vähitellen — rakkaudesta. Hän oli sitä mieltä että julkikihloissa oleminen olisi ilkeää ja runotonta: ensin oli oltava salakihloissa ja sitten suoraan mentävä naimisiin. Keskusteltiin myös siitä, missä määrin muka nainen ja mies ovat syvät rakkaudessaan. Hän sanoi halveksivansa sellaista miestä, joka rakastuksissaan, saamatta vastarakkautta, suree niin että esimerkiksi ottaa itsensä hengiltä. Miehellä ei rakkaus saa olla hallitsevana tunteena eikä koskaan pääasiana! Sen pitää olla sivuasiana (hänen serkkunsa sanoja). Naisen rakkaus on muka syvempi ja kestävä hautaan asti. Miehen rakkaus voi olla tulinen ja kiihkeä, mutta "menee ohi". Minä ja pari toveriani olimme toista mieltä kuin neidot. Miksei miehellä rakkaus yhtähyvin kuin naisella saisi olla pääasia elämässä, miksikä hän sen kautta olisi halveksittavampi? Kolmas toveri oli naisten kanssa samaa mieltä: "Semmoinen mies, joka antaa onnettoman rakkauden vaikuttaa itseensä niin ettei enää anna omalle elämälleen mitään arvoa, vaan tekee itsemurhan, hän on", väitti tämä kolmas, "jo sillä osoittanut ansaitsevansa rukkaset!" Keskustelu oli todellakin intresanttia. Tietysti ajattelin koko ajan suhdettani häneen, joka istui minua vastapäätä, koetin tutkia häntä, mutta sain hämäriä tuloksia, näytti siltä kuin en hänen sielunelämäänsä vielä olisi päässyt hituistakaan tunkeutumaan. Tunsin itseni melkein loukatuksi ja kovasti nöyryytetyksi. Murheelliseksi tulin muutenkin tässä iloisessa seurassa ollessani. Taas rupesi vanha haava verta vuotamaan: "en ollut se, mikä minun asemani mukaan olla pitäisi". Sain hävetä sivistysaukkojani, kun esimerkiksi puhuttiin Göthestä, Ibsenistä (jotka tietenkin minäkin tavallaan tunnen) y.m. Varhainen kevätaamu jo kajasti meren ylitse, kun vihdoinkin joukolla saatimme kaikki neitoset koteihinsa.

(Illatsu oli tullut kukkarolle kalliiksi).

7 p. toukokuuta. Tänään on syntymäpäiväni. Hiljaisuudessa huudahdan Oksasen runon mukaan:

Jo viisikolmatta vuotta?
Ja lapsena ruikutan vielä!
Olis aika jo mieheksi tulla,
Varovaksi ja viisaaks kuin muutkin…

Kello 12 on meidän, tuon yöllisen seurueen, taas aikomus kokoontua yhteen Paciuksen patsaalle sekä lähteä jonnekin tuulottelemaan. Tahdon ikäänkuin muiden kiusalla olla mukana. Minulla on se tunne että olen aina kuin viides ratas vaunussa — liikaa. Ei kumma, jos ei minusta pidetä. Huomaan itse parhaiten olevani seurassa tyhjä ja tuhma. Silmäni aukenevat aukenemistaan näkemään omaa elämääni…

* * * * *

Rendez-vous! Heitä oli kaksi, meitä neljä. Suloinen sunnuntai-ilma. Kuinka ylpeä olinkaan kävellessäni hänen rinnallaan — minusta tuntui että meidät "huomattiin". Siellä oli paljon tuulottelijoita Alppilan pihalla istuksimassa — eräs tuttu, laiha luutnantti näkyi uteliaasti katsovan, millaisessa seurassa muka kuljen. Ajattelin: katsele vaan, kyllä kestää! Ylpeilen hänen suloudestaan. Valkovuokkoja. Kiipesimme vesitorniin. Kapuilimme kallioilla. Eräs toveri heitti kiven kallion seinää vasten ja samalla kuului metallin kilinää jalkaini juuresta. Sormus oli lentänyt sormesta — kallis maisterisormus. Ihmeellistä — me löysimme sen kuitenkin. Me olimme vallattomat kuin lapset vuorilla juostessamme. Hän ja minä levähdimme samalla paadella (että se tapahtui samalla, on tietysti mainittava), hän leväten kyljellään — minä istuen. Toinen pari istui rotkon toisella puolella. "Meidän ryhmäkuva on kauniimpi!" huudahti hän yli rotkon. Me hyräilimme Ateenalaisten laulua, jonka sanat hänellä olivat taskussaan. Kuinka ihana hän oli tuossa paateren palleassa levätessään! Nuori, iloinen, kirkassilmäinen, posket kiipeämisestä lämpöisinä, punehtivina, huulet huolettomassa hymyssä, hienot kiharat pehmeinä kiiltäen ylioppilaslakin alta. Puhdas neitseellisyys ja akateeminen ylevyys ja kunnia — voiko kauniimpaa näkyä itselleen nuoresta naisesta kuvitellakkaan? Kuinka häntä ihailin! Ja tämä oli syntymäpäiväni, josta en hänelle sanaakaan hiiskunut…