16 p. toukokuuta. En koeta enää häntä kohdata, en vahdi hänen tuloaan katujen kulmauksissa, en juoksentele hänen perässään… Lempeni on muuttunut hiljaiseksi, sisällisesti kalvavaksi suruksi, jonka huntuun kiedottuna katselen mailman menoa oman onnettomuuteni valossa… minusta on kuin päivieni loppu piankin tulisi, näen tulevaisuuteni oman elämäni riutuvassa iltapaisteessa. Minulla ei ole mitään toivoa enää, näen haaveeni haihtuvan arkipäivän runottomaan toimintaan… tekisi mieleni ääneen huutaa sitä tuskaa, jota povellani kantelen… en huuda, olen tyyni…
Oi nainen! sinä, joka voisit niin vähällä minut tehdä elämänhaluiseksi, sinä et sitä vähää minulle salli, sinä hylkäät minut pikkumaisesti, sinä halveksit minua ymmärtää ja oikein tuntea…
Toverini, joka tietää rakkauteni, säälii minua, mutta ei voi olla pilkkaamattakaan. Hänestä on hulluutta sellaiseen mielistyminen. Hänen sanansa ovat kuin kylmä vesi, jonka alla vilusta värisen.
Tiedän että tämä rakastumiseni on jonkunlaista kummallista hermoheikkoutta, olkoon vaan, mutta varma on että on olemassa sisällistäkin vakaumusta, että rakkaudessani on jotakin enempää, jotakin suurempaa, korkeampaa…
Uskon kyllä että saan tämän rakastumiseni sammutetuksi, jos tahdon, jos heittäyn sille välinpitämättömäksi; ehkäpä lähimmässä tulevaisuudessa voin sille irvistellen nauraakkin ja pilkata omaa lapsellisuuttani — mutta onko se oikein, jos niin annan käydä? Onko oikein repiä sielustaan sitä, mikä siellä on suloisinta, parhainta, puhtainta ja jalointa?…
17 p. Nuot suuret Moskovan-stipendit ovat julistetut haettaviksi. Miksi en ole ryhtynyt mihinkään hakupuuhiin? Kävin yliopiston mustaa ilmoitustaulua katsomassa. Julistuksessa sanottiin että opintorahan voi saada ainoastaan se, jolla on varmoja teoreettisia tietoja… Nuot sanat minut masentivat. Ne olivat ikäänkuin minua varten siihen pantu, ne ikäänkuin kuiskasivat: "sinä raukka, jolla ei teoreettisia tietoja ole, et ole oikeutettu ikinä tuota matkarahaa nauttimaan".
Muistan niin hyvin kandidaatiksi-tuloni, vuosi takaisinpäin. Muistan tarkoin, millaista koko tutkinto oli, muistan professorin paheksuvan katseen ja muistan että minut vain "armosta" päästettiin läpi, armosta! — ja sentähden että muka olin kirjailija. Muistan publiikista professorin sanat, kun huonosti osasin tehdä selkoa Venäjän suurista runoilijoista: Mne skazali shto vy poet — a razvje poet ne dolzshen znat drugih poetov. [Minulle on sanottu että Te olette runoilija — mutta eikö runoilija ole velvollinen tuntemaan muita runoilijoita?]
Se oli nöyryyttävä hetki, joka ikuisesti on painunut sieluuni, vaikka siitä tovereille usein lienen leikkiä laskenut.
Saada Moskovan stipendi? Muuttaa Venäjän kuuluisaan suurkaupunkiin kahdeksi vuodeksi? Uusi elämänvaihe se minulle olisi! Ja jotain uudistusta ehkä olisikin tarpeen. Ehkä siitä koituisi siunausta… ehkä päinvastoin. Jos sinne joutuisin olematta kihloissa kenenkään kanssa omassa maassa, vaara olisi tarjona — rakastuisin siellä johonkin venäläiseen (jota tällä hetkellä inhoan ajatella) ja menisin naimisiin. Mutta se olisi vastoin kaikkia isänmaallisia unelmiani ja mielipiteitäni! Minun, joka olen laulanut kotikielen puhtaudesta?
Arvaan että jos menisin professorilta stipendistä tiedustelemaan, hän ivanhymy huulillaan huudahtaisi: Hospodi Booshe moi, tekö tätä apurahaa himoitsette? te, joka… muistatteko miten tutkinto meni? ja muistatteko että jotain lupasittekin?…