Minä kirosin itseäni, kirosin kohtaloa. Kaikki kadotettu… hiljaiset unelmani usvana haihtuneet… Minun toivoni ja pelastukseni, minun onneni ja minun elämäni. Särkynyt, särjetty!…
"Myöhäistä! myöhäistä!"
Jääkää hyvästi.
A.A.
P.S.
Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja sydämmen suoruus — eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.
Jos Te joskus mailmassa minut näette — ja näette sellaisena kuin näette — niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se, jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa. Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta erämaan korvessa kasvaa.'
EPILOOGI.
Kohta 10 vuotta on vierähtänyt siitä kun tämän päiväkirjani kirjoitin. Osaan sitä siis jo arvostella kilpaa lukijain kanssa. Osaan sen paljastuksille hymyillä ja osaan sen totuuksia paikotellen "hävetä", osaan sen pahoja puolia pahoilla ja hyviä puolia hyväillä. Ja tunnustan mielelläni ettei sillä ole juuri minkäänlaista niinsanottua "kirjallista arvoa". — Mitä lemmentarinaan tulee, niin se minua itseäni nyt suorastaan kummastuttaa — olemassa-olollaan. Niin helppoa ja hassunhauskaa lemmenjuttua kuin tämä auskultantin romaani ei minulla todella liene koskaan muulloin ollut!… Joku muu sijassani tällaisen päiväkirjan tietenkin polttaisi — joutavana roskana, lapsellisena renkutuksena?
Minä en sitä polta. Päinvastoin: annanpa sen vielä halukasten luettavaksikin.