"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa tunnelma.
"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.
Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:
Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi — odotat minua siellä, niin palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on oleva kaunis…
Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin itse oli osannut laskea.
— Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän loistavin silmin. — Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja lähde raittiisti mukaan!
— Mitä sinä ostit minulle?
— Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan — tutteja.
— Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.
— Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella erämaahan!