— Älä huoli itkeä… Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan huonosti.

Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.

— Oletko tilannut minulle yösijan?

— Etkö nukukkaan minun kanssani?…

Kysymykset töksähtivät vastakkain.

Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä syliin.

— Väsyisit —? äänsi mies.

— En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria ajatuksia sydämeen…

He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja elämänhaluiselta.

Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä heti kävisi lääkärinsä luona.