Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi. Lapset ja lastenlapset!
22.
Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana, alakuloisena, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta — hän kuuli usein ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena, miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.
Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä — miksi hän ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin seuraamalla jokaista soraääntä?
Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös — eikä kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.
Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!
Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin he olisivat olleet — pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle kärsimyksiä?
Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä — katsoivathan he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä lupauksia, vilpittömiä päätöksiä… Ja kuitenkin, kaksi kolmatta osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja ikävää, pientä riitaa ja suurta surua — murhe toinen toisensa tähden.
Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?
Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista…?