Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi huomiotakaan — Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään. Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään — hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuin hän huomaa, missä asti jo ollaan menossa myötämäkeen.
Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen.
Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?
Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan…
Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten päättää, mitä oli tehtävä.
Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.
Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta, sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja astui koskivenheeseen.
Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski, sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!
Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?
Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava lohi yöperhoa tavotellen…
Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt hurma, jos ei Mirjam siitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?…