Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.
Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.
Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta, oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, joka olisi voinut olla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä hienoja vaikuttimia — että tahdon päästä häpeästä.
Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat miehen raivoamaan…
Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa…
Sinä olet kuuro…
Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko perheelleni. Sinä tulit väliin — sinä häiritsit, sinä sekoitit ajatukseni, kulutit — kulutat miestäsi — tosin pienillä asioilla, mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.
Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.
Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi olla sinun — en tarkoita kirjaimellisesti — mutta sinä revit tässäkin.
Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy…